Ja podepoika Mijaksesta…

Meille muutti viisi viikkoa sitten uusi tyyppi. Se oli löytynyt aiemmin harhailemasta jostain Mijaksen syrjäkyliltä ja sen tassu oli murtunut. Kai joku välinpitämätön ihminen oli autollaan sitä tönäissyt. Sen oli sitten ottanut huomaansa kiltit tädit (kuulemma joku hyväntekojärjestö), jotka oli hoitaneet pojan tassun kuntoon ja se oli saanut nimekseen Dalton. Sillä on hörökorvat ja se näyttää ihan katkaravulta, kun se pistää ittensä nukkumaan kerälle. Mamma väittää myös, että sen anturat tuoksuu popcornille ja Suvilla herahtaa moisesta vertauksesta vesi kielelle.

Mamma sanoi, että se on rodultaan podenko ja että se on metsästysrotu täällä Espanjassa. Me ei semmosista mitään tiedetä, kun me vaan metsästetään nappuloita ruokakupista ja joskus satunnaisesti liskoja talon seiniltä. Ja nekin kuitenkin pääsee meiltä aina karkuun. Ei ole meistä suuriksi saalistajiksi. Mutta toi podepoika on toista maata! Tuolla se lenkillä painaa kuono maassa ja kun se saa vainun, se ilmottaa mammalle haukulla, että nyt olis syytä edetä rivakasti, saalista tiedossa. Toi mamma vaan on nykyään sen lajin viherpipertäjä ja porkkananpurija, ettei se tajua minkään saaliin päälle yhtään mitään ja niin jää podepojalta saalis saamatta. Nappulakupin saalistarjontaan on senkin tyytyminen. Ja siinä missä me hotastaan ruoka pureskelematta tuulensuojaan (tai no Suvi ainakin hotkii aina ihan tärinässä sapuskansa) alta aikayksikön, tota podea mamma joutuu maanittelemaan syömähommiin. Ja kun ei sille oikein meinaa maanitellenkaan sapuska maistua, niin mamma sitä sitten kädestä syöttää. Jo on aikoihin eletty! Me siinä vieressä sitten syynätään, että jos ei arvon herralle sapuska maistu, niin kyllä me autetaan.

Alkuun me vähän protestoitiin tota uutta velipoikaa vastaan (tai siis Sissi protestoi, muut oli vaan, että ”jaa, taas joku uusi tyyppi”), mutta mamma selitti, ettei tää varsinaisesti ole ton pojan koti, vaan se on täällä meillä sen aikaa, kunnes sille löydetään oma (täydellinen) koti. Eli että tää meidän koti on sille vaan semmonen sijaiskoti, jossa se opettelee kotikoiran elämää. Sillä ei kuulemma todennäkösesti koskaan ole ollut omaa kotia, petiä, ruokakuppia ja ihmistä, joka sitä rapsuttelisi ja silittelisi. Ensi alkuun se pelkäsi omaa varjoaankin ja se linnottautui tuonne meidän vierashuoneeseen. Päivä päivältä kuitenkin se rohkaistui aina pikkuisen enemmän ja uskaltaa nyt jo ihan itsekin pyörimään muuallakin kotinurkissa. Alkuun mamma vei sen hihnassa tohon meidän pihallekin, kun mamma pelkäs, että arkajalka saattaa yrittää karata (vaikka piha onkin aidattu). Mamma sanoi, että jos podepoika säikähtää jotain, sitä ei mitkään aidat pitele. Mutta pikkuhiljaa mamma tajus, ettei hörökorvaa saanut vapaaehtoisesti pihalle, vaikka ovet olis kaiket päivät auki. Pode oli ja pysyi tiiviisti vierashuoneen sängyssä siinä katkarapuasennossa ja pälyili sieltä kaikkea, mitä ympärillä tapahtui. Mutta muutaman kerran on jo ihme tapahtunut ja poika on ihan itsekseen tupsahtanut takaterdelle mamman kanssa pihapuuhia seurailemaan. Eli pienin askelin arkuli rohkaistuu, mekin sille yritetään mallia näyttää. Siis ettei mitään pelättävää ole ja iskäkin on ihan hyvä heppu (iskää Daltsu arastelee vieläkin, vaikka senkin kanssa kuitenkin on jo edistytty, nyt jo uskalletaan iskän nenää vähän varovasti käydä lipasemassa, kun iskä ”vetää maihin” eli menee maahan poden kanssa makoilemaan).

Itsestään selvää kuitenkin on, että pode on mamman poika. Se kävelee mamskun perässä ympäri kämppää ja varmistaa aina tasasin väliajoin, että mamma on tallessa (jos se vaikka on eri huoneessa). Mamma nimittelee sitä ”huolipäärynäksi”, kun aina välillä huolestunut nenu kurkkaa toisesta huoneesta, että onhan mamma vielä siellä. Ja mamma sanoo, että se on sen pihkasilmäinen ja pinkkinenäinen kultapoika. Yöööök, ällöä läpertelyä! Meitä vähän välillä moinen naurattaa. Vaikka on se meidänkin mielestä ihan kaunis poika. ”Puhu vaan omasta puolestas”, sanoo Sissi ja ja Suvi Somalle, ”sun mielestä kaikki pojat on ihania ja tunget koko ajan Daltsuakin pussailemaan!”

Heinäkuun puolessa välissä Mijaksen podepoika kuitenkin lähtee meiltä (ei hetkeäkään liian aikaisin, sanoo Sissi), mamma vie sen mukanaan Suomeen. Siellä kuulemma Daltsu-poikaa odottaa maailman paras oma koti ja mamma on ihan hurjan iloinen sen vuoksi. Toisaalta sitten taas, me tiedetään, että se ottaa todella koville mammalle ja se itkee silmät päästään. Me kun tunnetaan se ja tiedetään kuinka kovasti se aina kiintyy noihin kotihoitolaisiin ja sen on kovin vaikea niistä erota. Vaikka se tietää, että ne saa ihan parhaan kodin ja omat ihmiset. Mutta silti se tulee ikävöimään popcornintuoksuisia anturoita ja katkarapukerää sekä ihan hulluna vispaavaa iloista häntää, kun poika riemastuu mamman tullessa kotiin jostain. Ja tiedetään me sekin, ettei tämä ole viimeinen kotihoitolainen meillä. Kohta mamma alkaa taas pehmittelemään iskää siihen ajatukseen, että voitais ottaa joku kotia etsivä reppana meille nurkkiin pyörimään, kunnes sille löytyy koti. Ja iskä heltyy ja hoitolainen tulee, mamma kiintyy ja itkee sitten taas itsensä tärviölle, kun se saa kodin jne. Sama oravanpyörä toistuu ja toistuu 😉 Suvi yrittää kysyä, että miten se orava ja pyörä tähän nyt liittyy, mutta Sissi sanoo, ettei nyt jaksa selittää, hän kertoo sitten myöhemmin. Nyt on aika hypätä iskän, Soman ja podepojan viereen päikkäreille vierashuoneen sänkyyn ja Suvi sujahtaa sängyn alle omaan pesäkoloonsa pötkölleen.

Vappu tulee, oletko valmis?

Mamma sanoi eilen, että kohta tulee vappu ja me rynnättiin valmiiksi portille odottamaan. Että kuka Vappu ja mitä se tuo tullessaan? Täytyy myöntää, että ollaan vähän niinkun kyllästyneitä jo noiden kahden, siis iskän ja mamman, naamoihin ja mielellään kyllä tavattais jo muitakin tyyppejä. Niinkun se Vappu. Etenkin jos se tuo heekkuja.

Mutta mamma käski meidät portilta pois haukkumasta, ettei naapurin brittiäijä taas hermostu ja tule huutamaan aidalle. Se onkin kuulkaa oikeesti ihme ukko, sille tässä naapurustossa vähän kaikki naureskelee ja naapurin espanjalaistäti sanoi, että se on ”loko”. Suvi ja Soma ei tiedä mitä se ”loko” tarkottaa, mutta Sissi ymmärtää sevverran kieliä, että se selitti sen tarkoittavan, että ukko on kahjo. Hassua siinä on se, että se on muuttanut maailman äänekkäimpään maahan, vaikkei se kestä ääniä! Se ja sen yliföönattu rouva ovat päättäneet, että naapuruston kuuluu elää, kuten he haluavat. Eli sillälailla, ettei pidä mitään ääntä. Erityisesti siis, ettei koirista lähde ääntä. Ja josko sitten lähtee, tulee huutoa, tai ne suihkuttaa vesiletkulla ohikulkevia mekkaloitsijoita. Juu, ihan oikeesti! Se ukko asensi joku aika sitten letkun aitaansa niin, että se suutin osoitti tuohon tielle ja jos/kun koira siitä sitten ohi meni ja haukkui (niinkun esim. naapurin susikoirat lenkillään teki), äijä ruuttas vesisuihkun niitten niskaan. Tämmösestä toiminnasta ei sitten naapurit oikeen tykänneet, vaan sanoivat ukonkäppänälle, että se on julkinen tie ja siinä on oikeus kulkea ja vaikka vähän ääntäkin pitää. Että ota nyt se letku pois siitä hyvän sään aikaan. Ukko otti.

Mekin on sen ukon ja akan raivo saatu tuta, kuten naapurin pikkukoiratkin. Kerran se ukko potkas ohimennessään naapurin pikkukoiraa ja naapurin täti huusi kun sumusireeni, paljon rumia sanoja. Mamma sanoi, ettei hän juuri kauheasti espanjaa ymmärrä, mutta ne semmoset sanat mammakin tajus. Ja joskus, kun meistä tai naapurin pikku ”perroista” lähtee heidän mielestään liikaa ääntä, ne tulee huutaan tuohon aidalle tai naapurin portille mielipuolisesti, että ”Sadap! Sadap! Sadap!” Ja me/naapurin koirat huudetaan takas, ettei me ymmärretä mitä sää sanot. Ja sit ne huutaa vieläkin kovempaa ja me tietty myös. Mamma sanoo, että tilanne on nykyään vähän semmonen ns. oravanpyörä. Eli että nyt siinä on käynyt niin, että kun me kuullaan sen naapurin m***un (Suvi paheksuu mamman kiroilua ja sanoo, että vaikka se ukko onkin pölvästi, niin ei silleen saa sanoa!) ääni tosta aidan vierestä, meitä alkaa murisuttaa. Että siis sen ja sen tuulitukkaisen eukon äänistä on tullut meille ns. ”triggeri”. Me ei tiedetä, mikä se triggeri on, mutta Sissi epäilee, että se tarkoittaa sitä, että niiden ääni laukaisee meissä puolustusreaktion. Eli että mitä useammin ja kovempaa ne on tuossa sitä ”sadappia” käynyt huutamassa, sitä vastenmielisemmäksi niiden ääni meille käy. Ja kun me kuullaan niiden ääni, meitä alkaa pelottaa ja haukututtaa ja jos me aletaan haukkumaan, ne tulee tohon aidalle huutamaan ja me haukutaan lisää. Kinkkinen tilanne eikö totta?

Silloin kun tämä tilanne alkoi/kärjistyi ensimmäisen kerran (ukko ja puuhkatukka tuli kimpassa meille ja mammalle tohon aidalle huutamaan), Jonna-täti ja Tero-setä sanoi, että ne on ehkä semmosia introvertteja (”Intro mitäh?”, kysyy Sussu ja Soma sanoo, että verttejä, vaikkei tiedä itsekään mikä se semmoinen vertti on). Eli semmosia, jotka hiljaa itsekseen kerää kiukkua ja kun sitten räjähtää, niin mossahtaa kunnolla. Ja että josko mamman ja iskän pitäis yrittää kutsua ne kahville tai muuten sillälailla koittaa tutustua niihin ja lieventää tilannetta. Mamma sanoi, että olkoon vaikka mitä, mutta että hän taas on semmoinen vertti, ettei hän m***uja (Suvi herkkänä tyttönä tuskailee mamman kielenkäytön kanssa) kotiinsa kutsu tai ala nöyristelemään. Että jos/kun naapuri ei osaa normaalisti puhua ja kommunikoida ja koska me oikeasti ollaan hyviä naapureita, eletään ihan normaalia elämää (me ei millään muotoa räkytetä jatkuvasti ja häiritsevästi), on meillä oikeus kotonamme olla ja elää niinkuin me eletään, eikä siihen ole konkkanokilla mitään sanomista. Me ei tiedetä mikä se konkkanokka on, mutta kai se on synonyymi englantilaiselle. ”Syno mikä?” kysyy Suvi ja Sissi selittää kärsivällisesti, että samaa tarkoittava sana.

Kerran iskä sano niille (kun ne taas rutisi tuolta aidan takaa), että ”ne on koiria ja että koirat haukkuu kun joku tulee portille tai kulkee tossa kadulla. Se on normaalia ja vähän niinkun koirien tehtävä”. Ja Sissi jatkaa Suville (joka on porukan pahin räpättäjä ja jolla lienee vanhoja traumoja aiemmasta elämästä romanialaisen orpokodin pihalta): ”Vaikka mamma sanookin susta, ettet sää ole se ”penaalin terävin kynä”, niin se sanoo myös, että se rakastaa sua valtavasti ja että persoonallisempaa koiraa saa hakea. Sää oot semmonen hassunassu, ettei paremmasta väliä ja kaikki me rakastetaan sua just semmosena kun sää olet. Että räpätä vaan, sää saat kotonas jutella, jos asiaa on!” ❤ Ja vaikka Suvi meinaa ryhtyä protestoimaan, ettei hän ole kynä ja ettei hän edes tiedä, että mikä se penaali on, niin tyytyy sitten vain huokaisemaan tyytyväisenä ja asettautumaan kerälle päiväunille omaan pesäänsä.

Köökin kummitus

Me haluttiin tulla kertoon, et meillä on uusi keittiö, enää lattia puuttuu! Siellä kelpaa nyt iskän meille heekkuja kokkailla 😊 Mutta kyllä siinä kestikin! Melkein kaksi vuotta mamma ja iskä höpötti keittiöremontista (kun tuskailivat tuon vanhan lahon köökin kanssa) ja tietty mamma sai asian tiimoilta parit raivarit sekä tirautti parit itkut. Niin se aina tekee, kun hommat ei mee niin kuin siellä strömsöössä. ”Niinkun missä söössä?!”, kysyy Suvi huuli pyöreänä eikä Sissi ehdi alkaa selittämään, vaan jatkaa juttua tohkeissaan eteenpäin.., että tiiättekö mitä? Meillä on täällä myös ihan ihka oma kummitus, niin mamma sanoo. Ei siis varsinainen oopperan kummitus, vaan Kasa Mattilan kummitus. Me ei uskottu, mut mamma sano, että se varmaan on se setä (tai vaikka tätikin), joka tän talon on rakentanut ja nyt se on hermostunut, kun mentiin rymsteeraan keittö uuteen kuosiin. Mamma kerto, et se oli lauantaina tiskatessaan ulkona (tua vanhassa köökissä) nähnyt silmänurkastaan, kun joku kulki edestakasin siitä oven editse. Mamma luuli et se oli iskä. Mut ei se ollu, iskä oli sisällä jotain säätämässä. Sit illalla, kun siä vanhan keittiön pöydällä oli laatikko täynnä teetä, riisiä jne, niin ne tavarat oli kaikki tippunut ja levinneet pitkin keittiön lattiaa. Ilman, et kukaan oli käynyt siellä. Iskä tietty syytti meitä, et me oltas sinne kuroteltu heekkusia hamuamaan, mut sit ne tajus, että ovi on ollut koko ajan kiinni, eikä me edes yletyttäis sinne… Mamma sit keräs ne kimpsut ja kampsut takasin lootaan ja nosti takas pöydälle. Ja arvatkaa mitä? *rummunpäristystä* Seuraavan kerran kun mamma meni sinne, ne oli taas tippuneet ja levinneet pitkin poikin lattialle :-O Eiks oo spookyä? ”Jaa Snooppya”, kysyy Suvi, ”eiks se oo Ressu-koira?” Sissi viittaa Suvia tassulla hiljenemään ja Soma sanoo, että ”Jaa Ressu-koira, sehän se on kiva poika, tulisko se vaikka meillä käymään kylässä?” ❤

Illalla ne oli sit päivän tohinoista niin töttöröö, et ne meni ajoissa nukkuun. Me tietty kuorsattiin omissa peteissä (Suvi etenkin kuorsaa ihan hulluna, se kun on punkeroitunut ihan karmeeks pläskiks, kun se syö tuolta viikunapuiden alta pudonneita viikunoita aina kun vaan mamman silmä välttää, valaisee Sissi), mut mammaapa ei sit nukuttanutkaan, vaan se käänsi ja väänsi ja oli vielä yhden jälkeen yöllä hereillä. Silloin kuului sieltä vanhan köökin suunnalta kauhee räsäys ja mamma arvas oitis, että kummajainen tahtoi vielä vähän mekkaloida. Mamma ei kuitenkaan jaksanut lähteä yöllä katsomaan, vaan vasta aamusella sit totesivat, että iso raskas kulhollinen pekaanipähkinöitä oli tipahtanut maahan ja kaikki pähkinät oli pitkin poikin ja kulho tietty päreinä lattialla. Niinpä mamma sit päätti jutella sille kummajaiselle. Se sanoi sille, ettei sen pidä ollenkaan olla huolissaan. Me ei olla tihutöitä täällä talossa tekemässä, vaan nimenomaan suurella kunnioituksella tätä rakkaaksi kodiksi itsellemme remontoidaan. Ja ettei tule hänen surra, keittiöstä tuli entistä ehompi ja hän on tervetullut senkin tarkastamaan. Ja että tästä vanhasta keittiöstä tulee jossain vaiheessa sauna ja hän voi tulla meidän kanssa saunomaan. Eli hän vois vähän niin kuin muuntautua keittiötontusta saunatontuksi 😊 Iskä kyllä sanoi, että turhaa sää sille juttelet, ei se suamee ymmärrä. Mutta mamma sanoi, ettei hän usko henkimaailman tyypeillä olevan moisia rajoitteita ja että kyllä se tajuu, kunhan nätisti puhutaan. Ja totta tosiaan, sen jälkeen onkin ollut ihan rauhallista, mitään ei oo tippunut mistään. Ainakaan ilman syytä, sanoo Sissi ja Suvi ja kääntävät katseen Somaan. Soma kun on semmonen honkkeli, että se tiputtelee mitä vaan ja mistä vaan koheltaessaan menemään. Mutta se onkin sitten jo toinen juttu.

Nyt meillä tassut väsyy, onhan maanantaipäivä, eikä maanantait ole tunnetusti kaikista parhaimpia päiviä tehdä jotain kovasti paljon energiaa vaativaa. Me mennään nyt päikkäreille ja jäädään tarkkailemaan, palaako Kasa Mattilan kummitus. Ja jos palaa, mitä se tällä kertaa tiputtaa ja mistä. Ehkä se heittää kaikki heekut tuolta kaapista meidän suuhun 😉

PS. Kuvassa me kerjätään heekkuja mammalta meidän uudessa keittiössä ❤

Pikkuässät kyläluutinna

Meillä alkoi köökki-  ja olkkariremontti viime maanantaina ja meille tuli livakka lähtö metelin ja pölyn alta pois… Kun ryminä alkoi, mamma pakkas hätäkiiruulla kassiin parit kalsongit ja meidän ruuat, soitti Carita-tädin kyytimään ja Carita karautti sit pelastavana enkulina noutamaan meidät ja päästiin täyshoitoon tänne niitten kotiin Cartamaan. Siis me kolme ja mamma. Iskä jäi urheena kaverina pörräämään rempan keskelle ja huolehtimaan kodista (vaikka siis onhan se tietty päivät töissä). Ja kun meillä on täällä luksusoltavat, niin vähän me nyt iskästä ollaan huolissaan, että kuka siitä pitää siellä nyt huolen, kun me ei olla sen perään katsomassa. Sissillä joka päivä huoliryppy syvenee eikä ruokakaan oikeen meinaa maistua, kun pitää miettiä, että pärjäähän se iskä nyt siellä? Mamma on vakuutellut, että pärjää se ja ettei meidän tarvitse huolestua.

Täällä Carita-tädin ja Kari-sedän luona onkin sitten meinaan melko lailla lystiä: meillä on täällä oma huone, jossa nukutaan mamman kanssa ja kolme isoa koirakaveria ja yksi erittäin epäilyttävä tyyppi, joka käy syömässä aamuin ja illoin ja sanoo ”miau”. Me ei oikein tiedetä, miten siihen suhtautua, joten ollaan päätetty haukkua raivoisasti, kun kuullaan sen saapuneen keskuuteemme. Nää koirakamut onkin sitten ihan huikeita tyyppejä 😊 Täällä on pallohullu-Bibi, joka on saksalainen puikkonokkka (”Anteeks mikä?, kysyy Suvi,  musta se näyttää ihan sussarilta.”), Mini-mastodonttikoiro (”Sillä on ihan oikeesti yhtä iso pää, kun mun koko kroppa”, intoilee Suvi) ja tikruraitainen Nala, joka on Minin äiskäkoira. Näitten kanssa me täällä juostaan rallia (tai siis Soma juoksee niiden kanssa, Suvi niitä karkuun ja Sissi sivusta paheksuu, kun muut riehuu ja villiintyy). Carita-täti sanookin Suvia ”kolopesijäksi”, koska se menee aina jonkun semmosen sohvan/tuolin/sängyn alle hengailemaan, mihin noi muut ei mahdu. Toi Mini-koira kovasti Suvista tykkäis, mut Suvi on sitä kohtaan vähän viilee. Soma sit taas tykkää Ministä ja tunkee sitä pussailemaan ja nuolemaan alvariinsa (”Juu, Soma on tommonen poikien pussailija, kevytkenkäinen hupakko”, paheksuu Sissi ja Suvia ihmetyttää, et miten niin, eihän Somalla ole kenkiä?) ja niinpä kolmiodraama onkin valmis. Kuvitelkaa näkyä, kun Suvi menee häntä maassa Minin edellä, kun Mini tahtois työntää nenän Suvin pyllyyn ja Soma kipittää Minin perässä/vieressä ja änkee väkisin pussailemaan sitä 🙂 Ja kun Mini ei päästä Somaa pussailemaan, niin sit se änkee pussailemaan Nalaa. Se on semmonen pusukone, että meitä muita ihan nolottaa. Jotain häveliäisyyttä ja arvokkuutta pitäis olla! Mammaa ja Caritaa se vaan naurattaa.

Ja hei tiiättekö mitä?!?! Me kuultiin, että täällä on sikapossuja tossa talon viereisessä pusikossa! Ihan oikeita sikaporsimuksia! Mamma sanoo, että ne on villisikoja ja ettei niitä saa hätyyttää. Me taas ollaan sitä mieltä, että niitten kanssa olis kiva mennä painimaan ja ehkä vähän maistaa kankusta, possu kun on NIIN heekullista! *slurps* Mamma kuitenkin toppuuttelee ja sanoo, ettei niitten kanssa parane aloittaa painimatsia, jää kuulemma pienet koirat kakkoseksi niille. Me ei tajuta ketä se tarkottaa, ainakin henkisesti me ollaan tooooooosi isoja ja ajateltiin lähteä virittelemään paistinpannua ja terottamaan veistä, jotta saadaan päivälliseksi possun pyllyä. Tarjottais mammallekin, mutta siitä on tullut ihan super-ronkeli eikä sille enää potka kelpaa, se sanoo, ettei se tahdo syödä kavereita. Me ei oikeen tajuta, miksei se voi syödä tuntematonta sikaa, eihän se ole mamman kaveri..? Mutta antaa olla, jääpähän meille pekonia enemmän.

Nyt me mennään siestaunille uneksimaan tirisevästä kinkusta, hasta próxima!

PS. Kuvassa saksalainen puikkonokkakoira Bibi, Soma (joka on ihan älytön linssilude, aina änkeemässä ittensä kuvaan!) ja mamma, joka on aina yhtä tärähtäneen näkönen 😊

P***a tsäkä!

Iskä on kipee ☹ Siis niinkun ihan aikuisten oikeesti tosi kipee. Ei se jaksa meitäkään yhtään paijata ja vaikka Sissi yrittää leikkiä sisko hento valkohapsea (se on ”sisar hento valkoinen”, korjaa Sissi Suvin ilmaisua) ja käydä iskää nuolemassa naamasta ja nenusta, ei iskä siitäkään yhtään piristy. Makaa vaan ja tutisee. Välillä se on litsmärkä hiestä, välillä tärisee kylmästä peiton alla. Ja mamma on huolissaan. Se sanoo, ettei se oo koskaan nähny iskää noin kipeenä. Ja se on paljon se, koska iskä on aika herkkis ja siihen tarttuu kaikki pöpöt tosi helposti.

Iskä siis tuli maanantaina Suomesta ja me oltiin ihan tohkeissaan kun se tuli! Se on vähän niin, että on ne sit olleet poissa viis minsaa tai viis päivää, niin aina on yhtä riemukasta saada kotiväki kasaan. Se sano, et vähän oli massu pörissyt jo lentokoneessa, mut mamma tietty aatteli, et se vaan johtuu siitä, et iskä oli ottanut viikonloppuna liikaa vapauksia ruoka- ja juomavaliossaan (täällä kotona kun mamma tuppaa vähän komenteleen iskää, ettei se liikaa syöpöttele ja juopottele, kuten sanonta kuuluu). Ei muutakun iskä uimaan ja levolle ja särkylääkettä naamaan, kun se valitteli, että joka paikkaa särkee. Pääsee sit seuraavana päivänä töihin. Noh, aamulla se olikin sit jo kalpee ku haamu (”Hui, mistä me tiedetään kuinka kalpeita ne on?”, kysyy Soma, joka on vielä vähän kakara ja uskoo kaiken maailman kummajaisiin) ja paineli paikalliseen terveyskeskukseen päästäkseen lääkärille. Täti antoi sille ajan seuraavan viikon tiistaille. Iskä yritti ontuvalla espanjankielellä selittää, että kun tarttis sen ajan nyt ja että töissäkin pitäis olla ja sinnekin kai joku lappu pitäis saada. Respantäti vaan totes, että ei ole. Aikoja ei ole. Kun nyt on kesäaika, lähes kaikki lekurit lomalla, terkkari auki vain päiväseltään (ei kolmen jälkeen enää lainkaan niin kuin normaalisti) eikä aikoja siis näinollen todellakaan ole. Ei auttanut iskän kun poistua takas kotiin.

Tilanne on silleen hankala, että täällä Epsanjanmaalla työnantajat ei hyväksy sairauslomalappua kuin julkisen puolen lääkäriltä. Ei auta, vaikka menis yksityisellä käymään. Tai siis toki auttaa, saa hoitoa ja silleen (toivottavasti sitä sentään), mutta ”saikkulappu” pitää olla julkipuolelta. Mites sitten suu pannaan, kun lääkäriaikaa ei saa eikä täten myöskään sitä lappua ja hoitoa..? Siinäpä pulma. Iltaa kohden iskän vointi sit vaan huononi ja mamma raapotti sen illalla ysin aikaan ensiapuun. Sinne pääsivät onneksi ihan suorilta. Ensialkuun se lääkäritäti nuhteli iskän ja mamman kun eivät parempaa espanjaa puhu, vaikka täällä ovat jo niin kauan asuneetkin, että katsokaas ”täällä ollaan Espanjassa ja puhutaan espanjaa. En minäkään mene englantiin ja oleta siellä ihmisten puhuvan espanjaa”. No joo, ymmärtäähän sen, vaikee se noilla ihmisillä on, kun pitää osata eri kieliä (ja mamma ja iskä on molemmat sevverran paksukallosia, ettei se uusi kieli niin vaan uppoo), toista se meillä on, kun puhutaan tätä universaalia koiraa. Mut sit kun mamma yritti heikolla espanjalla jotaan solkata ja sillä kieli vaan kiiretilanteessa meni entistä enemmän solmuun (”Ihanko oikeesti solmuun?”, kysyy Suvi kauhuissaan) ja iskä tutisi horkassa hikoilleen siinä tuolissa, niin se täti armahti niitä ja suostui puhumaan englantiakin. Mutta koska iskällä oli ”vaan” paha ripuli ja 38 astetta kuumetta, määräs täti sen kummemmin iskää tutkimatta parasetamolia ja paljon juotavaa ja elektrolyyttejä (”mitä lyylejä?” kysyy Suvi, mutta Sissi ei ehdi vastata) ja sano että eikun kotio makaamaan siitä. No mamma ja iskä sit kyseleen, että sitä saikkulappua tarttis työmaalle ja täti totes, ettei hän semmosia kirjota, kun hän on ensiapulääkäri. Semmosta varten pitää sitten mennä omalle lääkärille. Taas ne yritti selittää, ettei se onnistu, ei ole lääkäriaikoja ja iskällä on lääkäriaika omalla lääkärille vasta viikon päästä. No täti oli sitä mieltä, ettei se hänen ongelmansa ole, hän on ensiapulääkäri. Ja taas ei auttanut iskän kun poistua takas kotio.

Tänään aamulla mamma sit roikkui jo ennen kasia puhelimessa saadakseen iskälle lääkäriaikaa, se kun kylpi hiessä eikä edes neste pysynyt sisällä ja oli niin hutera, että hädin tuskin pysyi tolpillaan vessaan asti. Mamma soitti yksityiselle lääkäriasemalla ja sanoi, että nyt on pakko päästä lääkäriin, saikkulipuista ja lapuista viis, mutta ukko pitää saada kuntoon! Jo se nyt on kumma, kuollako täällä pitää, että saa apua (joo-o, mamma on välillä vähän tramaattinen)!? No ne lupas illalle seiskaksi lääkäriajan ja siihen oli tyytyminen. Sillä aikaa toisaalla (ei sen kauempana kun meitin keittiössä) oli tulva ja koko lattia veden peitossa. Sieltä on jo muutaman päivän ajan tihkunut vettä lattialaattojen alta ja sen hoitaminen on kaiken tohinan keskellä jäänyt niinkun vähän nolosti ”vaiheeseen” ja enimmäkseen se on hoitunut veden sulkemisella pääsulusta ja isoilla pyyhkeillä. No nyt sattuneesta syystä (syynä iskän tiivis vierailu huussin puolella) sitä sulkua ei oltu voitu laittaa yöksi kiinni ja tuloksena oli soutukelit keittiössä. Siltä istumalta mamma soitti vakuutusyhtiöön, joka lupas lähettää putkarit. Ja lähettikin, tosin ne tuli puoli tuntia luvattua myöhemmin, mutta sehän on Espanjan mittapuulla ihan ajallaan. Sen puoli tuntia minkä mamma seiso tua tienristeyksessä niitä odottamassa (me nääs asutaan niin maalla, että meille ei oo osotetta johon vieraat ohjata, aina pitää mennä vastaan lähimpään risteykseen), se ajatteli, jotta onhan tämä taas, pitäis varmaan kirjottaa kirja elämästä Espanjassa. Putkarit siis tuli vain todetakseen, ettei he tälle mitään voi tehdä, pitää kutsua seuraava ammattilainen. Ja sitä me sit jäädään odottelemaan, että koskahan se semmoinen tyyppi oikein mahtaa ilmestyä? Jos vanhat merkit paikkansa pitää, mamma tulee viettämään seuraavat päivät tiiviisti luurissa vakuutusyhtiöön ja selittää saman asian uudestaan ja uudestaan, kunnes se on hermoraunio ja sitten ehkä sieltä joku tulee. Vain todetakseen, ettei hänenkään konstinsa tähän päde ja niin jäädään odottelemaan seuraavaa ammattimiestä. Ja tiettykin, samaan aikaan täällä ei voida laittaa vesisulkuja kiinni, koska iskä, mahatauti ja pesukoneen sekä vessan ja suihkun tarve. Ja näinollen souteluolosuhteet ja pyyhkeiden massatarve keittiössä jatkuvat, puhisee mamma, kunnes meidän keittiö on hukkunut tulvaan ja koko talo purjehtii alamäkeä lähimpään rotkoon veden voimasta. Joo-o, mehän sanottiin, että mamma on joskus vähän tramaattinen ja sillä on vilkas mielikuvitus   😀 Ja sano se senkin, että ihan olis kiva, jos ei koko elämä menis tulipaloja sammutellessa. Josta Sussu-parka karvat pystyssä säikähti, että missä meillä palaa?! Ja Sissi kertoi, että se nyt vaan on semmoinen sanonta. Se tarkottaa, että ei niin montaa (ikävää) yllätystä tarttis samaan aikaan sattua. Tärkeintä olis nyt kuitenkin, että saatais edes toi iskä tuolta tolpilleen, niin murehditaan tätä keittiöasiaa sitten vasta, toteaa Sissi, Suvi ja Soma yhteen ääneen ja siitä mammakin on samaa mieltä.

PS. Iskällä ja mammalla on perjantaina viides hääpäivä ja niitten piti mennä kaupungin parhaimpaan syöttölään fiinisti illastamaan. Noh, ei ne nyssi varmaankaan mee, kun tuskin siä iskälle kauravelliä tarjoillaan ja muuta se tuskin viä sillon pystyy syömään. Tää on nyt kolmas kerta, kun ne joutuu sieltä pöytävarauksen perumaan, ja mammaa harmittaa. Se sanoi, että se varmaan menee sit romanttisesti itsekseen syömään ”Mäkkiin”. Ja soutelee seuraavaksi tuolta keittiöstä sitten vaikka Kiinaan 😀

Rescueko roska?

Eilen illalla mamma sano, että nyt siltä meni kuppi nurin! Suvi siitä sitten äkkiä kipitti tarkistamaan meidän juomakupin ja palas kysyvän näkösenä takas, se kun ei ymmärtänyt mistä kupista oli kyse, kun ainakin se meidän kuppi oli ihan tukevasti pystyssä. Sissi sille sit taas kärsivällisesti selitti, että se on nyt taas semmonen sanonta. Soma ei tajunnut mistään mitään, heilutti vaan vimmatusti hännäntöpöään ja yritti punkea nuolemaan äkämystyneen mamman naamaa. Se, mikä oli saanut mamman hurjistumaan, oli kuulemma joku nettiartikkeli Naamakirjassa. Iskä sen sit taas arvas ja kysyi, että ”onko taas joku koirajuttu?”

No sepä se, siellä kun oli taas alkanut leviämään joku kesäinen YLEn uutinen siitä, ettei kuulemma suomalaiset eläinsuojeluyhdistyksille pelastetut koirat saa kotia, kun ulkolaisia rescueita tulee Suomeen niin paljon. Että kotimainen ei kuulemma kelpaa, kun on niin paljon trendikkäämpää ”kiillottaa sädekehää” ja ”raahata se saatanan (Suvi tuhahtaa kiroilulle närkästyneenä) tautipesäke” ulkomailta. Että eikö sitä nyt omissakin ole riittävästi pelastettavaa ja eikö nyt vaan voitas sopia, että rajat kiinni ja sassiin. Siinä jutussa joku HESYn täti kertoi, että niitä suomalaisia koiraparkoja on siellä Suomen koiranpelastusjärjestöillä pilvin pimein ja me ulkolaiset viedään niiden kodit. Ettei kelpaa suomalaiselle muijalle enää kotimainen mies eikä kotimainen koira. Ulkomaan elävä se olla pitää 😀

No siinä se mamman ilta sit menikin, Nassukirjaväittelyn tuoksinassa. Mamma (ja me) haluttais nyt vähän jutella tästä asiasta silleen hyvässä hengessä ja nostaa esiin pari faktaa:

Mamma sanoo, että siinä YLEn jutussa menee puurot ja vellit sekaisin (Sussu kipittää ruokakipolle tarkistamaan, onko siellä nyt sekä puuroa että velliä ja pettyy pahan kerran. Ei ole kumpaakaan). Ja vaikka kyseisen jutun väitteet on aikaa sitten ammuttu alas, niin aina se juttu vaan ponnahtelee pinnalle tuolla FBn koiraryhmissä. Eli niinkun mamma sanoo, aina joku pässi sen sinne postaa. Suvi ei voi käsittää, miten pässit mitään postailee, mutta jättää ihmettelyn sikseen, kun Sissi toteaa, että kirjotetaanhan mekin plokia. No anyway, sen artikkelin jälkeen HESY joutui korjailemaan ao. jutun väittämiä ja omaa kannanottoaan ja kantaansa, sanoutui siis irti siinä esitetyistä väittämistä, se juttu kun oli tehty yhden ihmisen mielipiteen perusteella (joka siis laukoi sammakoita suustaan HESYn nimissä). Suvi ei tajua sammakoista ja laukauksista mitään ja Soma vaan heiluttaa hännäntöpöä: ”sammakoita, kivaa!”. Kun totuushan on, että Suomessa on hyvin vähän rescuekoiria, ainakin jos vertaa noihin maihin, joista meitä rescuekoiria eniten Suomeen tuodaan (Espanja, Romania, Kreikka…). Sen ymmärtää, kun kohdemaassa tilanteen näkee, ei sitä kukaan oikeasti muuten voi ymmärtää. Siis ihan aikuisten oikeasti (semmosta sanontaa mamma puhistessaan käytti): HESYn sivuilla on tällä hetkellä 4 kappaletta kotia etsiviä koiria! Ja koiraa etsiviä koteja on vuosittain tuhansia. Jotkut niistä ottaa rotukoiran ja jotkut sit tahtoo antaa kodittomalle kodin. Ja jos vähänkään osaa laskea, niistä suomalaisista pelastetuista ei riitä millään kaikille koiraa etsiville kodeille koiraa. Ja kun jokainen koti ja koirakin on erilainen. Aikamoinen osuus niistä kotia etsivistä suomalaisista on arkoja, haukkuherkkiä, ei sovi lapsiperheeseen/ kerrostaloon/ kissojen kanssa/ toisten koirien kanssa jnejne. Ja aatellaas, että jos se koiraa etsivä perhe sattuu oleen kerrostalossa asuva lapsiperhe, jolla on jo kissa. Vaikkei me niistä kisuista niin välitetäkään, sanoo Sissi (ja Soma toteaa: ”kisuja, kivaa!”), niin jotkut kuulemma tykkää. Ja kun sopivaa kotimaista koditonta ei löydy, käännytään vastuullisen ulkolaisia rescuekoiria tuovan järjestön puoleen. Ja tämä on nyt sitten monien tuolla koirapalstoilla vouhkaavien mielestä maailman suurin synti. Mamma sanoo, että hän ja iskä on sitten kolminkertasia syntisiä ja ylpeitä siitä. Ja ettei meidän perheeseen tuu yhtä ainukaista ehdoin tahdoin pennutettua koiraa. Piste. Ja että jos se on jonkun mielestä väärin, niin se saa sitten tunkea sen mielipiteensä sinne missä arska ei paista! Eli kai se sitten tarkottaa, että Suomen marraskuuhun?! Siellä se ei ainakaan paista 😉

No mutta miksi se niitten rescuetoimintaa vastustavien mielestä sitten on niin kamalaa meitä ulkolaisia tuoda Suomeen? Noh, ne sanoo, että me tuodaan tauteja. Me nyt kuitenkin uskalletaan väittää, että se on pötypuhetta. Meidät on testattu lähes kaikkien tautien varalta, sirutettu, steriloitu ja rokotettu. Ja kaikki tää maksaa vaan muutaman satasen. Ollaan ihan varmasti tarkemmin tautien varalta testattuja, kun moni kotimainen kennelkoira ja ainakin meitin mamma ronttas meidät vielä Suomessakin eläinlääkäritädin tarkastukseen. Ja se lääkäritäti sano, että oikein on reippaita ja terveitä koiria. Tässä vaiheessa Suvi lähtee muistelemaan sitä ikävää tunnetta, kun se täti tuuppasi jonkun lasisen puikon (kuumemittariksi väitti) hänen pyllyynsä, mutta me sanottiin sille, että ”hyiiiiiii, yök!” ei haluta kuulla (vaikka niin kävi kyllä meillekin, me vaan ei haluta muistella sitä!). Ja mitä siihen bakteeriresistensiin tulee (väittävät myös, että me semmosta levitetään): sitä kyllä tulee ihan varmasti myös ulkomailla matkustavien ihmistenkin mukana. Ja näyttelyissä ulkomailla käyvien rotukoirienkin mukana. Että kattokaa vaan se tukki omassa silmässänne (”mikäh?!”, kysyy Sussu). Ton perusteella me vähän jopa mietittiin, että ehkä meidän pitäis välttää pussailemasta mammaa, se kun on elämänsä aikana reissannut niin paljon, ettei siitä tiedä, minkä vinkuintialaisen kupan se meihin tartuttaa.

Ja sit on vielä se pentutehtailu-väite. Että noi sinisilmäset hölmöt (niinkun mamma ja iskä) tukee pentutehtailua, kun ne ottaa rescuekoiran ulkomailta. Ja väitetään, että pentutehtailijat tuottaa ulkomaille ”rescuevientiin” koiria ja käärii hyvät hillot (”nam, hilloa!” sanoo Soma). No joo, meitin käsityksen mukaan pentutehtailijat haluaa tehdä rahaa viattomilla elukoilla, eivät kai ne jätä koiria yksin kuljeskelemaan kaduille ”pelastettavaksi”. Niin semmosina orpoina kulkureina ainakin meidät on löydetty eikä kukaan saanut meistä yhtään rahaa. Päinvastoin aateltiin, että pitäiskö meidän jollekin maksaa, että huolis meidät kotiinsa? Mutta kun meillä ei ollut nahkassa edes taskuja, saati sitten rahulia, piti vaan toivoa, että joku meidät huomais ja kodin tahtois antaa. Siitäkin huolimatta, että ollaan ulkolaisia sekarotusia eikä siis silleen ihan koiramuotovalioiden kärkikastia. No mamma ja iskä sit meidät otti perheeseensä ja lupas huolehtia, ja siitä me ollaan ikukiitollisia. Toivotaan, et meidän muutkin kodittomat kaverit olis yhtä onnekkaita.

Niin ja väittäähän ne myös niin, että ”koirien käytöshäiriöt ovat tuontikoirien yleinen vaiva” (toi otsikko on suoraan siitä YLEn artikkelista). Me ei oikein tiedetä, mimmosia käytöshäiriöitä ne tarkottaa ja miten on määritelty yleinen. Juu-u, kyllä me myönnetään että joillain meistä (Suvi katsoo nyt merkitsevästi Sissiä) on ollut miespelkoa ja jollain meistä (Sissi vuorostaan vilkuilee tietäväisenä Suvia) on myös resurssiaggrea eli me ei tykätä, jos tullaan minun ja ruuan väliin. Ja saatetaan me vähän olla innokkaita räkyttämäänkin elikkäs kommunikoimaan (noin niinkun hienosti sanottuna). Joidenkin meistä ainoa käytöshäiriö on olla liian innokas pusuttelija (Sissi ja Suvi katsoo Somaa ja Soma toteaa hännäntöpö heiluen: ”pusuja, kivaa!”). Mutta enää ei miehet pelota, räkyttäminekin on vähentynyt ja sapuskaakaan ei tarvitse niin tiiviisti vartioida, me ollaan oppivaisia otuksia. Pusuja kuitenkin annetaan edelleen ❤ Ja mitä me noita suomalaisia kodinvaihtajia katteltiin, niin tuppas niitä niilläkin olemaan kaikenlaista. Tai siis ihan samanlaisia ongelmia kun meilläkin: miespelkoa, vahtikäytöstä, haukkuherkkyyttä, arkuutta, lapsi- ja miespelkoa…. Että ei me oikein ymmärretä miten noi ”käytöshäiriöt on vaan meidän tuontikoirien yleinen vaiva”. Ja ollaan me kuulkaa kuultu kaikenlaisia kommervenkkejä ihan noilla kotimaisilla rotukoirillakin olevan, mutta se olis sitten jo ihan toisen plokin matskua se.

Me halutaan nyt siis painotta sitä, että eikö se nyt kuitenkin ole ihan jokaisen oma asia, mistä sen koiransa/kissansa/miehensä/vaimonsa ottaa, jos vaan pitää varansa eikä tuo tauteja mukanaan (ollaan kuultu semmostakin, että joku ukko olis joskus jostain idästä jonkun pöpön tuonu, mut ei sit tiedetä siitä sen enempää 😉). Ja seuraavaa me halutaan painottaa: ottakaa vaan se rescue, mutta ottakaa se vastuullisen järjestön kautta! Ja mistä sitten tietää, että järjestö on vastuullinen? Kysykää mammalta, iskä sanoo, että mamma on aina oikeessa ja että se tietää ihan kaikesta kaiken.

Piäntä remonttia pukkaa…

Me kinuttiin ja kinuttiin, että eikö jo voida jatkaa plokin kirjottamista… Ja sit vihdoin mamma myöntyi (vaikka yritti jotain höpistä sunnuntaista ja lepopäivästä). Joten tässä tulee jatkoa.

Alku siis oli hankala ja vaikka iskä ja mamma urheita on olleetkin, niin kyllä ei voida vieläkään sanoa, että voiton puolella ollaan. Koska ei olla. Viime viikonloppuna talon vessanpönttö lopetti taas toimimasta ja taas kykki mamma puskapissillä pitkin pihaa. Se sano, että tuli vähän semmonen bon voyage- tunne (niinkun Nykäsen Masalla aikoinaan), että tähän alkaa vähän niinkun tottua. Meistä se oli ylettömän mielenkiintoista ja meidän piti tietty mennä aina mamman jälkeen siihen samaan kohtaan pisulle. Sillä seurauksella, että nurmikko alkoi siitä kohtaa kellertää 😊 Mutta siis asiaan…

Mamma vietti puolet viime viikosta puhelimessa vakuutusyhtiön kanssa ja poltti käpynsä useampaakin otteeseen, kun mitään ei tapahtunut (tässä vaiheessa Suvi on kysyvän näköinen, mutta ei kysy Sissiltä, miten käpyjen polttaminen vessanpönttöön ja putkiin liittyy). Täällä juoksi sitten hanslankaria jos jonkinmoista meidän haukuttavana ja loppujenlopuksi se yksi pedro sanoi (”mistä muuten tiedät, että sen nimi oli Pedro”, kysyy Suvi), että sieltä puuttuu terassin alta kokonaan pätkä putkea. Ja se sitten taas tarkoittaa sitä, että kaikki, mitä vessasta ja suihkusta on viimeisen parin kuukauden aikana alas mennyt, on jossain siellä terden alla. Se ei kai ollut hyvä uutinen. Ja tietty koska Espanjassa ollaan ja tää on semmonen manzana- kulttuuri (se on Suvi manjaana-kulttuuri, korjaa Sissi tietäväisenä), niin sitten taas mamma soitteli vakuutusyhtiöön pää punasena (Suvin tekisi mieli kysyä, että ”miten niin punaisena, blondihan se on”, mutta ei kehtaa) ja nyt taas odotellaan, jotta josko kohta se korjaajasetä tulis. Eikä tässä vielä kaikki (kuten mainosmiehet sanoo): iskä ja Hessu-setä päätti tässä viikonlopun aikana hoitaa yhden pienen remonttihomman pois päiväjärjestyksestä ja ullatuus, siitä kasvoikin sit vähän isompi homma ja nyt näyttää siltä, että siinä menee monta viikkoa ja iskän ja mamman makuuhuone ja kylppäri-vessa menee kokonaan uusiksi. Ja taas mamma tihrutti itkua kun se sen tajus. Siiton kyllä tullu ihme vollottaja.

Nymme siis asutaan yllättäin remontin keskellä eikä loppua näy. Iskä tohkeilee kaikista uusista pintamateriaaleista ja spoteista ja huonekaluista ja mamma huokailee ja kyselee, että mistä ne kaikki rahat taas niihinkin revitään. Höh, tyhmä kysymys, mekin sentään tiedetään, että pankistahan sitä saa, mikä ongelma se nyt on? Onhan täällä Espanjassakin kai pankkeja? Ei kai tää niin barbaarikulttuuri ole? Sillälailla mamma välillä sanoo. Että tää on. Me ei tiedetä mitä se tarkoittaa. Mutta sitä kai se ainakin tarkoittaa, ettei täällä eläimiä oikein kohdella hyvin (niin kuin ei Romaniassakaan, huokaa Suvi ja menee surkean näköiseksi). Mutta joo, siitä saadaankin kätevä aasinsilta (älä Suvi kysy, mä tiedän, ettet sää tajunnut, mikä aasi ja mikä silta, joten mä kerron: se on sellainen sanonta sekin) seuraavaan asiaan.

Iskä ja mamma toi meille pari kuukautta sitten kolmannen koiran. Ihan kysymättä meiltä mitään. Iskä siihen kuulemma oli ihastunut jossain koirien hyväntekeväisyystapahtumassa ja se oli sitten sitä myöten selvä. Vaikka ne oli kuulemma mamman kanssa suunnitelleet, että meille tulis pieni poikakoira (oltais voitu laittaa se alta aikayksikön tassun alle, niinkun iskäkin ;), niin tuli sitten tommonen honkkelikoipinen tyttö. Mamma sanoo, että iskä oli vähän punaviineissään ja sillon se aina heittäytyy hellämieleksi. Silleen se ton Somankin keksi ottaa. Ja tommosen nimenkin sille sit antoivat. Oikein täällä Tero-sedän ja Jonna-tädin (ne muuten on meidän lempparivieraat, Jonna-tädin kanssa päästään aina tekeen ”paikka”-temppua) kanssa ne sitä nimeä porukalla mietti ja tommoseen päätyivät. Eikö ny oo vähän siirappinen, häh?! Noh, yhtä kaikki, nyt toi honkkelikoipi sit asuu meillä. Me sitä yritetään kasvattaa ja komentaa, ettei vaan erehtyis luuleen, että on jotenkin meitä parempi tai tärkeempi. Vaikka onkin isompi. Ja nopeempi juoksemaan. Ja vaikka sillä onkin ällösiirappinen nimi. *pyh*

Mamma sanoo, että ihan niinkun mekin, Soma on rescuekoira. Se tarkottaa sitä, ettei senkään elämän alku oo ollut kovin kummoinen. Se oli kaksikuukautisena pikkukoirana heitetty jonkun ihmisen puutarhaan ja sieltä pelastettu koiratarhalle. Ja sieltä se sitten päätyi meille. Silleen me vähän sitä sympatiseerataan, kun tiedetään, miten sitäkään ei ole haluttu ja miten sekin on hylätty. Niinkun meidätkin.  Tässä välissä me halutaankin sanoa yhdestä suusta (tai siis kuonosta), että jos vaan kuka teistä koiraa tai kisua haikailee (ja totta kai te haikailette, miksi ette haikailis, mehän ollaan elämän suola..?), niin antakaa koti kodittomalle. Se varmasti on teidän elämän paras teko ❤ Voitte saada näinkin hyviä tyyppejä (niinkun me) teille asuun. Vaikkakin… pitäiskö tässä nyt rehellisyyden nimissä paljastaa… että voidaan me vähän kalliiksi kyllä tulla. Kun joillain meistä (Suvi ja Sissi katsoo merkitsevästi Soman suuntaan) on vähän kallis maku. Että maistuu silmälasit. Ja puhelimet. Ja Reino-tossut.

Meillolis vielä paljon kerrottavaa (joo, tahottais kertoo siitä, kuinka Suvi söi iskän nuuskaa, saadaanko kertoa, saadaanhan?!), mutta mamma patistelee meitä nukkumaan. Sanoo, että sillä on huomenna töipäivä ja että se tahtoo ajoissa petiin. Ja että me voidaan jatkaa taas ensi viikolla. Vaikka sitten kertomalla siitä, kuinka naapurin setä ja täti kävi viikko sitten tossa meidän aidalla huutamassa meille. Ja me huudettiin takas. Ja se ei mamman mielestä ollut ollenkaan hyvä juttu noin niinkun kaiken kaikkiaan… Joo joo, mennään mennään, nukkumaan mennään… Me sit jatketaan taas ens viikolla. Että buenas noches por toros! (Suvi, nyssää toivotit hyvää yötä ”härille”, se on ”todos”, jos haluat toivottaa ”kaikille”).

Espanjassa sataa, ei voi olla totta!

Meitä on huijattu! Viekkaudella ja vääryydellä vokoteltiin tänne Epsanjaan, kun mamma ja iskä väitti, että täällä on paremmat kelit, kun Suomessa. Ja mitä vielä! Töppöset märkinä jouduttiin talsimaan tänään aamupissilenkki ja ennen sisälle menoa mamma kaivoi sen pahasti kammotun tassupyyhkeen esille ja väkisin kuivas meidän töppöset. Ja joo joo, mamma yritti sanoa, että talvi se tulee tännekin ja että onhan nyt jo marraskuu ja onhan se ihan normaalia, että täälläkin sataa, mutta ihan on turha selitellä! Ei tykätä.

Eilen illalla oli niin kamala ukkosmyrsky, että iskä ja mammakin pyöritteli silmiään (vaikka niin reippaita yritti esittää) ja kattoterassin ovesta juoksi solkenaan vesi sisään. Ei meitä oikeesti pelottanut (”jaa ei vai, sää ikkustaa tihrustit kyllä aika vakuuttavasti!” toteaa Sissi Suville), me vaan esitettiin urheita, ettei iskä ja mamma pelkäis ja ettei niille tulis traumoja ukkosesta 😀

Mutta asiaan: viimeksihän me kerrottiin, että me muutetaan uuteen kotiin. Noh, ei me olla vieläkään muutettu. Me yritetään iskältä ja mammalta kysellä, että miksei me jo asuta siellä maalla, mielellään me syö… leikittäis siellä joka päivä niitten pikkutipujen kanssa ja räkytettäis niille naapurin koirille (jotka muuten on jotaan manoliittoja, joiden haukusta me ei jummarreta mitään) ja tongittais puutarhaa jajaja…Mut mamma ja iskä sanoo, ettei niitä lopullisia kauppakirjoja oo tehty vieläkään, kun se talon ostaminen täällä ei kuulemma oo ihan helppoo. Kun siinä on kuulemma kauhee määrä eri vaiheita ja ihmisiä ja aikaa ja rahaa palaa. Että kyllä kuulemma espanjalaiset osaa itsensä (ja kaverinsa) työllistää ja rahastaa joka mutkassa. Me ei ymmärretä, mikä siinä muka niin vaikeeta voi olla? Rahat pöytään ja nimmarit paperiin gringot, me halutaan maalle, kun siellä kuulemma on mukavaa! (Heh, oltiinks vakuuttavia? Tommonen nimittelynimi me opittiin telkkarista! Ei me kyllä tiedetä mitä se tarkottaa.)

Mutta se me tiedetään, että tänään on lauantai ja viikonloppu ja se taas tarkottaa, että mamma on kotona eikä lähde sinne töi-nimiseen paikkaan. Ja se on meistä messevää! Niinpä me aiotaankin vokotella mamma meidän kanssa vierashuoneen sänkyyn päikkäreille. Onhan tämmönen harmaa lauantaipäivä ihan kun tehty makoiluun. Mamma yritti jotaan sepustaa, että hää oli aikonut mennä jookaamaan, mutta me katsottiin sitä silleen koiramaisen surkeen vetoovasti ja näinollen ei mennyt mamma jookaan, vaan meitin kanssa päikyille ❤

Että hasta la vista vaan! (Toikin me opittiin töllöstä!)