Ja podepoika Mijaksesta…

Meille muutti viisi viikkoa sitten uusi tyyppi. Se oli löytynyt aiemmin harhailemasta jostain Mijaksen syrjäkyliltä ja sen tassu oli murtunut. Kai joku välinpitämätön ihminen oli autollaan sitä tönäissyt. Sen oli sitten ottanut huomaansa kiltit tädit (kuulemma joku hyväntekojärjestö), jotka oli hoitaneet pojan tassun kuntoon ja se oli saanut nimekseen Dalton. Sillä on hörökorvat ja se näyttää ihan katkaravulta, kun se pistää ittensä nukkumaan kerälle. Mamma väittää myös, että sen anturat tuoksuu popcornille ja Suvilla herahtaa moisesta vertauksesta vesi kielelle.

Mamma sanoi, että se on rodultaan podenko ja että se on metsästysrotu täällä Espanjassa. Me ei semmosista mitään tiedetä, kun me vaan metsästetään nappuloita ruokakupista ja joskus satunnaisesti liskoja talon seiniltä. Ja nekin kuitenkin pääsee meiltä aina karkuun. Ei ole meistä suuriksi saalistajiksi. Mutta toi podepoika on toista maata! Tuolla se lenkillä painaa kuono maassa ja kun se saa vainun, se ilmottaa mammalle haukulla, että nyt olis syytä edetä rivakasti, saalista tiedossa. Toi mamma vaan on nykyään sen lajin viherpipertäjä ja porkkananpurija, ettei se tajua minkään saaliin päälle yhtään mitään ja niin jää podepojalta saalis saamatta. Nappulakupin saalistarjontaan on senkin tyytyminen. Ja siinä missä me hotastaan ruoka pureskelematta tuulensuojaan (tai no Suvi ainakin hotkii aina ihan tärinässä sapuskansa) alta aikayksikön, tota podea mamma joutuu maanittelemaan syömähommiin. Ja kun ei sille oikein meinaa maanitellenkaan sapuska maistua, niin mamma sitä sitten kädestä syöttää. Jo on aikoihin eletty! Me siinä vieressä sitten syynätään, että jos ei arvon herralle sapuska maistu, niin kyllä me autetaan.

Alkuun me vähän protestoitiin tota uutta velipoikaa vastaan (tai siis Sissi protestoi, muut oli vaan, että ”jaa, taas joku uusi tyyppi”), mutta mamma selitti, ettei tää varsinaisesti ole ton pojan koti, vaan se on täällä meillä sen aikaa, kunnes sille löydetään oma (täydellinen) koti. Eli että tää meidän koti on sille vaan semmonen sijaiskoti, jossa se opettelee kotikoiran elämää. Sillä ei kuulemma todennäkösesti koskaan ole ollut omaa kotia, petiä, ruokakuppia ja ihmistä, joka sitä rapsuttelisi ja silittelisi. Ensi alkuun se pelkäsi omaa varjoaankin ja se linnottautui tuonne meidän vierashuoneeseen. Päivä päivältä kuitenkin se rohkaistui aina pikkuisen enemmän ja uskaltaa nyt jo ihan itsekin pyörimään muuallakin kotinurkissa. Alkuun mamma vei sen hihnassa tohon meidän pihallekin, kun mamma pelkäs, että arkajalka saattaa yrittää karata (vaikka piha onkin aidattu). Mamma sanoi, että jos podepoika säikähtää jotain, sitä ei mitkään aidat pitele. Mutta pikkuhiljaa mamma tajus, ettei hörökorvaa saanut vapaaehtoisesti pihalle, vaikka ovet olis kaiket päivät auki. Pode oli ja pysyi tiiviisti vierashuoneen sängyssä siinä katkarapuasennossa ja pälyili sieltä kaikkea, mitä ympärillä tapahtui. Mutta muutaman kerran on jo ihme tapahtunut ja poika on ihan itsekseen tupsahtanut takaterdelle mamman kanssa pihapuuhia seurailemaan. Eli pienin askelin arkuli rohkaistuu, mekin sille yritetään mallia näyttää. Siis ettei mitään pelättävää ole ja iskäkin on ihan hyvä heppu (iskää Daltsu arastelee vieläkin, vaikka senkin kanssa kuitenkin on jo edistytty, nyt jo uskalletaan iskän nenää vähän varovasti käydä lipasemassa, kun iskä ”vetää maihin” eli menee maahan poden kanssa makoilemaan).

Itsestään selvää kuitenkin on, että pode on mamman poika. Se kävelee mamskun perässä ympäri kämppää ja varmistaa aina tasasin väliajoin, että mamma on tallessa (jos se vaikka on eri huoneessa). Mamma nimittelee sitä ”huolipäärynäksi”, kun aina välillä huolestunut nenu kurkkaa toisesta huoneesta, että onhan mamma vielä siellä. Ja mamma sanoo, että se on sen pihkasilmäinen ja pinkkinenäinen kultapoika. Yöööök, ällöä läpertelyä! Meitä vähän välillä moinen naurattaa. Vaikka on se meidänkin mielestä ihan kaunis poika. ”Puhu vaan omasta puolestas”, sanoo Sissi ja ja Suvi Somalle, ”sun mielestä kaikki pojat on ihania ja tunget koko ajan Daltsuakin pussailemaan!”

Heinäkuun puolessa välissä Mijaksen podepoika kuitenkin lähtee meiltä (ei hetkeäkään liian aikaisin, sanoo Sissi), mamma vie sen mukanaan Suomeen. Siellä kuulemma Daltsu-poikaa odottaa maailman paras oma koti ja mamma on ihan hurjan iloinen sen vuoksi. Toisaalta sitten taas, me tiedetään, että se ottaa todella koville mammalle ja se itkee silmät päästään. Me kun tunnetaan se ja tiedetään kuinka kovasti se aina kiintyy noihin kotihoitolaisiin ja sen on kovin vaikea niistä erota. Vaikka se tietää, että ne saa ihan parhaan kodin ja omat ihmiset. Mutta silti se tulee ikävöimään popcornintuoksuisia anturoita ja katkarapukerää sekä ihan hulluna vispaavaa iloista häntää, kun poika riemastuu mamman tullessa kotiin jostain. Ja tiedetään me sekin, ettei tämä ole viimeinen kotihoitolainen meillä. Kohta mamma alkaa taas pehmittelemään iskää siihen ajatukseen, että voitais ottaa joku kotia etsivä reppana meille nurkkiin pyörimään, kunnes sille löytyy koti. Ja iskä heltyy ja hoitolainen tulee, mamma kiintyy ja itkee sitten taas itsensä tärviölle, kun se saa kodin jne. Sama oravanpyörä toistuu ja toistuu 😉 Suvi yrittää kysyä, että miten se orava ja pyörä tähän nyt liittyy, mutta Sissi sanoo, ettei nyt jaksa selittää, hän kertoo sitten myöhemmin. Nyt on aika hypätä iskän, Soman ja podepojan viereen päikkäreille vierashuoneen sänkyyn ja Suvi sujahtaa sängyn alle omaan pesäkoloonsa pötkölleen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s