P***a tsäkä!

Iskä on kipee ☹ Siis niinkun ihan aikuisten oikeesti tosi kipee. Ei se jaksa meitäkään yhtään paijata ja vaikka Sissi yrittää leikkiä sisko hento valkohapsea (se on ”sisar hento valkoinen”, korjaa Sissi Suvin ilmaisua) ja käydä iskää nuolemassa naamasta ja nenusta, ei iskä siitäkään yhtään piristy. Makaa vaan ja tutisee. Välillä se on litsmärkä hiestä, välillä tärisee kylmästä peiton alla. Ja mamma on huolissaan. Se sanoo, ettei se oo koskaan nähny iskää noin kipeenä. Ja se on paljon se, koska iskä on aika herkkis ja siihen tarttuu kaikki pöpöt tosi helposti.

Iskä siis tuli maanantaina Suomesta ja me oltiin ihan tohkeissaan kun se tuli! Se on vähän niin, että on ne sit olleet poissa viis minsaa tai viis päivää, niin aina on yhtä riemukasta saada kotiväki kasaan. Se sano, et vähän oli massu pörissyt jo lentokoneessa, mut mamma tietty aatteli, et se vaan johtuu siitä, et iskä oli ottanut viikonloppuna liikaa vapauksia ruoka- ja juomavaliossaan (täällä kotona kun mamma tuppaa vähän komenteleen iskää, ettei se liikaa syöpöttele ja juopottele, kuten sanonta kuuluu). Ei muutakun iskä uimaan ja levolle ja särkylääkettä naamaan, kun se valitteli, että joka paikkaa särkee. Pääsee sit seuraavana päivänä töihin. Noh, aamulla se olikin sit jo kalpee ku haamu (”Hui, mistä me tiedetään kuinka kalpeita ne on?”, kysyy Soma, joka on vielä vähän kakara ja uskoo kaiken maailman kummajaisiin) ja paineli paikalliseen terveyskeskukseen päästäkseen lääkärille. Täti antoi sille ajan seuraavan viikon tiistaille. Iskä yritti ontuvalla espanjankielellä selittää, että kun tarttis sen ajan nyt ja että töissäkin pitäis olla ja sinnekin kai joku lappu pitäis saada. Respantäti vaan totes, että ei ole. Aikoja ei ole. Kun nyt on kesäaika, lähes kaikki lekurit lomalla, terkkari auki vain päiväseltään (ei kolmen jälkeen enää lainkaan niin kuin normaalisti) eikä aikoja siis näinollen todellakaan ole. Ei auttanut iskän kun poistua takas kotiin.

Tilanne on silleen hankala, että täällä Epsanjanmaalla työnantajat ei hyväksy sairauslomalappua kuin julkisen puolen lääkäriltä. Ei auta, vaikka menis yksityisellä käymään. Tai siis toki auttaa, saa hoitoa ja silleen (toivottavasti sitä sentään), mutta ”saikkulappu” pitää olla julkipuolelta. Mites sitten suu pannaan, kun lääkäriaikaa ei saa eikä täten myöskään sitä lappua ja hoitoa..? Siinäpä pulma. Iltaa kohden iskän vointi sit vaan huononi ja mamma raapotti sen illalla ysin aikaan ensiapuun. Sinne pääsivät onneksi ihan suorilta. Ensialkuun se lääkäritäti nuhteli iskän ja mamman kun eivät parempaa espanjaa puhu, vaikka täällä ovat jo niin kauan asuneetkin, että katsokaas ”täällä ollaan Espanjassa ja puhutaan espanjaa. En minäkään mene englantiin ja oleta siellä ihmisten puhuvan espanjaa”. No joo, ymmärtäähän sen, vaikee se noilla ihmisillä on, kun pitää osata eri kieliä (ja mamma ja iskä on molemmat sevverran paksukallosia, ettei se uusi kieli niin vaan uppoo), toista se meillä on, kun puhutaan tätä universaalia koiraa. Mut sit kun mamma yritti heikolla espanjalla jotaan solkata ja sillä kieli vaan kiiretilanteessa meni entistä enemmän solmuun (”Ihanko oikeesti solmuun?”, kysyy Suvi kauhuissaan) ja iskä tutisi horkassa hikoilleen siinä tuolissa, niin se täti armahti niitä ja suostui puhumaan englantiakin. Mutta koska iskällä oli ”vaan” paha ripuli ja 38 astetta kuumetta, määräs täti sen kummemmin iskää tutkimatta parasetamolia ja paljon juotavaa ja elektrolyyttejä (”mitä lyylejä?” kysyy Suvi, mutta Sissi ei ehdi vastata) ja sano että eikun kotio makaamaan siitä. No mamma ja iskä sit kyseleen, että sitä saikkulappua tarttis työmaalle ja täti totes, ettei hän semmosia kirjota, kun hän on ensiapulääkäri. Semmosta varten pitää sitten mennä omalle lääkärille. Taas ne yritti selittää, ettei se onnistu, ei ole lääkäriaikoja ja iskällä on lääkäriaika omalla lääkärille vasta viikon päästä. No täti oli sitä mieltä, ettei se hänen ongelmansa ole, hän on ensiapulääkäri. Ja taas ei auttanut iskän kun poistua takas kotio.

Tänään aamulla mamma sit roikkui jo ennen kasia puhelimessa saadakseen iskälle lääkäriaikaa, se kun kylpi hiessä eikä edes neste pysynyt sisällä ja oli niin hutera, että hädin tuskin pysyi tolpillaan vessaan asti. Mamma soitti yksityiselle lääkäriasemalla ja sanoi, että nyt on pakko päästä lääkäriin, saikkulipuista ja lapuista viis, mutta ukko pitää saada kuntoon! Jo se nyt on kumma, kuollako täällä pitää, että saa apua (joo-o, mamma on välillä vähän tramaattinen)!? No ne lupas illalle seiskaksi lääkäriajan ja siihen oli tyytyminen. Sillä aikaa toisaalla (ei sen kauempana kun meitin keittiössä) oli tulva ja koko lattia veden peitossa. Sieltä on jo muutaman päivän ajan tihkunut vettä lattialaattojen alta ja sen hoitaminen on kaiken tohinan keskellä jäänyt niinkun vähän nolosti ”vaiheeseen” ja enimmäkseen se on hoitunut veden sulkemisella pääsulusta ja isoilla pyyhkeillä. No nyt sattuneesta syystä (syynä iskän tiivis vierailu huussin puolella) sitä sulkua ei oltu voitu laittaa yöksi kiinni ja tuloksena oli soutukelit keittiössä. Siltä istumalta mamma soitti vakuutusyhtiöön, joka lupas lähettää putkarit. Ja lähettikin, tosin ne tuli puoli tuntia luvattua myöhemmin, mutta sehän on Espanjan mittapuulla ihan ajallaan. Sen puoli tuntia minkä mamma seiso tua tienristeyksessä niitä odottamassa (me nääs asutaan niin maalla, että meille ei oo osotetta johon vieraat ohjata, aina pitää mennä vastaan lähimpään risteykseen), se ajatteli, jotta onhan tämä taas, pitäis varmaan kirjottaa kirja elämästä Espanjassa. Putkarit siis tuli vain todetakseen, ettei he tälle mitään voi tehdä, pitää kutsua seuraava ammattilainen. Ja sitä me sit jäädään odottelemaan, että koskahan se semmoinen tyyppi oikein mahtaa ilmestyä? Jos vanhat merkit paikkansa pitää, mamma tulee viettämään seuraavat päivät tiiviisti luurissa vakuutusyhtiöön ja selittää saman asian uudestaan ja uudestaan, kunnes se on hermoraunio ja sitten ehkä sieltä joku tulee. Vain todetakseen, ettei hänenkään konstinsa tähän päde ja niin jäädään odottelemaan seuraavaa ammattimiestä. Ja tiettykin, samaan aikaan täällä ei voida laittaa vesisulkuja kiinni, koska iskä, mahatauti ja pesukoneen sekä vessan ja suihkun tarve. Ja näinollen souteluolosuhteet ja pyyhkeiden massatarve keittiössä jatkuvat, puhisee mamma, kunnes meidän keittiö on hukkunut tulvaan ja koko talo purjehtii alamäkeä lähimpään rotkoon veden voimasta. Joo-o, mehän sanottiin, että mamma on joskus vähän tramaattinen ja sillä on vilkas mielikuvitus   😀 Ja sano se senkin, että ihan olis kiva, jos ei koko elämä menis tulipaloja sammutellessa. Josta Sussu-parka karvat pystyssä säikähti, että missä meillä palaa?! Ja Sissi kertoi, että se nyt vaan on semmoinen sanonta. Se tarkottaa, että ei niin montaa (ikävää) yllätystä tarttis samaan aikaan sattua. Tärkeintä olis nyt kuitenkin, että saatais edes toi iskä tuolta tolpilleen, niin murehditaan tätä keittiöasiaa sitten vasta, toteaa Sissi, Suvi ja Soma yhteen ääneen ja siitä mammakin on samaa mieltä.

PS. Iskällä ja mammalla on perjantaina viides hääpäivä ja niitten piti mennä kaupungin parhaimpaan syöttölään fiinisti illastamaan. Noh, ei ne nyssi varmaankaan mee, kun tuskin siä iskälle kauravelliä tarjoillaan ja muuta se tuskin viä sillon pystyy syömään. Tää on nyt kolmas kerta, kun ne joutuu sieltä pöytävarauksen perumaan, ja mammaa harmittaa. Se sanoi, että se varmaan menee sit romanttisesti itsekseen syömään ”Mäkkiin”. Ja soutelee seuraavaksi tuolta keittiöstä sitten vaikka Kiinaan 😀

Hiiri pieni pyörii… eiku… miten se vanha lastenlaulu menee..?

Niin kuin moni teistä tietää, me asutaan maalla. Ja täällä pyörii kaikenkarvaisia ötököitä (siis meidän lisäksi) nurkissa. On kisuja, lampaita, vuohia, hevosia, hiiriä, rottia, haukkoja, mustarastaita, sammakkoja ja käärmeitä… Yks sammakko pyörii tässä aina iltaisin eikä mamma ja iskä päästä meitä tekeen lähempää tuttavuutta sen kanssa. Kun ne sanoo, että jos se on rupikonna, niin se voi olla tosi myrkyllinen. Ja sitä jos lipasee, niin pahimmassa tapauksessa voi pieneltä koiralta lähteä henki. Höh, mitä tapahtui niille sammakoille, jotka muuttuu pussaamalla prinssiksi?! Me haluttais kokeilla. Sissi ja Suvi katsoo merkitsevästi Somaa. Se kun on siinä iässä, että juoksee poikien perässä ja pussailee niitä vaikka väkisin. Somalla on jo monta poikaystävää (mm. Lipton ja Topi), jotka on ihan hätää kärsimässä Soman kanssa, kun se on niin innokas 😉 Pojat kun tulee kylään, niin ne ei saa hetken rauhaa, kun Soma vaan niitten kanssa painis koko ajan. Ja loppujen lopuksi ne on ihan puhki. Sissi ja Suvi hihittelevät tassuunsa ja matkivat Somalle loppuun asti läkähtyneitä ja kieli pitkällä läähättäviä poikakoiria ja Soma tuhahtaa vaan, että te kirput olette kateellisia, kun ne pojat juoksee vaan mun kanssani. Pikkuässät heittävät siihen, että unohtakaa ”Tanssii susien kanssa”, Somasta pitäis tehdä elokuva: ”Juoksee poikakoirien kanssa” ja repeävät hysteeriseen hihitykseen. Soma pyöräyttää pikkukäkättimille silmiään ja haluaa kertoa siitä, kun meidän keittiössä oli hiiri…

”Joooooooo, se oli jännää!,” huudahtaa Sissi ja Suvi. Mehän kaikki tiedetään, että mamma on maailman hellämielisin hahmo mitä tulee eläimiin. Se pelastaa kaikki pörriäisetkin tosta terdeltä ja vie hämähäkkyläiset turvaan. Iskällä kun aina vähän silmät pullahtaa päästä, jos se näkee hämähäkkejä, sillä kun on semmonen arkano… eiku anarko… eiku (”se on araknofobia ja tarkottaa hämähäkkikammoa”, Sissi kuiskaa Suville)… No niinhän mä just sanoin, toteaa Suvi, iskällä on arkanofoopia. No kuitenkin siis asiaan: tossa viime talvena mamma ja iskä tajus, että varastossa asuu hiiri ja mamma sanoi, ettei sitä saa tappaa. Mitä se pieni hiirulainen nyt varastossa haittaa..? Ja niin ne sit antoi sen vipeltää menojaan. Mutta nyt sit pari viikkoa sitten ne havahtui siihen, että se siimahäntä oli siirtynyt öisin mellastamaan keittiön puolelle ja mamma totes huokaisten, että se ei kyllä nyt enää käy laatuun. Se kun on hykieniariski ja siitä voi saada vaikka minkä pasillin (”Mitäh, saako hiiriltä sillejä”, huudahtaa Suvi huuliaan lipoen ja Sissi käskee olla keskeyttämättä), ei auta, kun hommautua siitä eroon. Niinpä ne marssi kauppapuotiin ostamaan hiirenloukkuja ja viritteli ne yöksi keittiön nurkkaan. Seuraavana aamuna mamma meni sydän mustana keittiöön peläten löytävänsä sieltä hiirivainaan. Mutta se hiiri olikin ollut niin ovela, et se oli vaan syönyt sen juuston siitä loukusta ja lähtenyt litomaan. Ja mamma oli salaa mielessään ihan tosi iloinen ja ylpeä sen hiirulaisen puolesta. Mutta sit seuraavana yönä se hiiri ei ollut enää niin onnekas, vaan se oli kuollut sinne loukkuun. Ja mamma porua väänsi sen pikkuisen takia ☹ Me ei aina ihan tota mammaa ymmärretä, ite laittoi loukun sille hiirelle ja sit kuitenkin porata vollotti, kun se hiirulainen meni lankaan. Johon Suvi toteaa, ettei se kyllä lankaan mennyt, vaan loukkuun.

Carita-täti sano, että kissa olis kaikista paras hiirivahti, mutta me ei kyllä semmosia tänne suvaita! Me kun ollaan kaikista parhaita kissavahteja, toteaa tytöt polleina kuin yhdestä suusta. Niille me kyllä näytetään taivaanmerkit, kun tähän pihaan osuvat. Jos saadaan kiinni. Ööh, ei kyllä olla saatu vielä kertaakaan kiinni. Mutta näytetään kyllä jos saadaan. Vaikkei kyllä oikein tiedetä, että miten ne taivaanmerkit näytetään… ”Tiedättekö te?”, kysyy Soma isosiskoilta ja Sissi ja Suvi vähän vaivautuneina joutuvat toteamaan, etteivät tiedä. Kun ei vielä koskaan ole käytännössä päästy kokeilemaan. ”Mutta kyllä me sitten näytetään heti, kun katti kiinni saadaan. Ja opetetaan sullekin.”, lupaavat Sissi ja Suvi. Siihen on Soman tyytyminen.

Nyt me ei enää jakseta keskittyä naputteluhommiin, vaan mennään ja järjestäydytään portille odottamaan iskää. Sen pitäis kohta tulla kotiin sieltä töipaikasta ja me kilpaillaan siitä kuka saa ekana ja eniten rapsuja ❤

 

Tarina eräästä hylätystä, jolle kävi hyvin

Mamma tuli kotiin ja me oltiin onnemme kukkuloilla! Josko se nyt malttais vähän aikaa pysyä meidän luona? Mamma kertoi, että oli ollut kovasti mukava reissu muuten, mutta vähän huonosti oli nukuttanut, kun oli yölläkin niin valoisaa. Sissi ja Suvi nyökyttelivät tietäväisesti vieressä, nii-in, se on se yötön yö. Soma oli hämmentynyt. Että miten niin yöllä oli valoisaa, ei yöllä voi olla päivä..? Nyt mamma puhuu omiaan ja taitaa meitä hööpöttää! 😀 Sissi ja Suvi vahvistavat Somalle, että kyllä näin on: Suomessa ei kesäaikaan aurinko ollenkaan laske. ”No jo on markkinat”, toteaa Soma ja Suvin pitää jälleen kerran hämmästellä, että mistä markkinoista se honkkelikoipi nyt puhuu ja miten ne vaikuttaa Suomen yöttömään yöhön..? Sissi sitten Suville valaisemaan, että kyseessä on vain semmoinen sanonta, älä sinä Sussu-pieni sillä päätäsi vaivaa. Ja näin on Suvi tyytyväinen opittuaan jälleen uuden sanonnan.

Siellä Suomessa ollessaan mamma tapasi myös Tytti-koiran. Me ei siitä silloin taidettukaan kertoa… No nyt kerrotaan: tammikuussa mamma bongas tuolta lähipuskasta nuoren (oletettavastikin hylätyn) tyttökoiran, jolla oli 8 pientä pentua. Ne oli niin pikkusia, ettei niillä ollut edes silmät vielä auki. Mamma alkoi sitä emoa sitten ruokkia ja vei sille pedin ja sateensuojaksi pressun ja ajatteli, ettei niitä pikkuisia voi sinne puskaan jättää. Ja koska ei pikkupesue kuulemma mahtunut mihinkään tarhalle, niin iskä ja yks espanjalainen tehodaami sitten raivasi ja rakenteli niille tuonne meidän työkaluvajaan hätämajoituksen. Siellä se tyttö sitten hoivasi pikkuisiaan, mutta oli tietty kovasti yksin ja itki siellä yöt (oli tietty myös ihmeissään, kun joutui lukittuun häkkiin eikä semmoiseen ollut tottunut) ja mamman kävi sitä sääliksi. Niinpä ne repareerasi pikkupesueelle tuohon meidän takaterdelle uuden majan, että olisivat lähempänä eikä olis emolla niin yksinäistä. Mutta kovasti se sielläkin ulisi ja yritti karata (mamma sen pari kertaa kävi kantamassa takaisin pentujen luokse, kun se lähti litomaan), kun ei häkkiin ollut tottunut. Mamma ei niinä öinä nukkunut laisinkaan, kun se sitä emokoiraa ruokki ja rauhoitteli ja se oli ihan puhki, kauheet pussukat silmien alla. (Tätä Suvin ei enää tarvitse hämmästellä, Suvi tajuaa ihan itse, että tarkoitetaan silmäpusseja. Semmoiset tulee, kun on valvonut paljon, tietää Suvi.) Me oltiin tietty kauheen levottomia, kun ei oikein tajuttu, että miksi vieraita karvanaamoja oli yhtäkkiä meidän reviirillä niin monta. Että muuttaako noi kaikki nyt meille? Ei ne muuttaneet. Ne muutti yhdelle koirasuojalle niin pitkäksi aikaa, että niistä pennuista tuli sevverran isoja, että ne voitiin adoptoida omiin koteihin. Niistä tuli kansainvälisiä kavereita, ne löysi koteja mm. Belgiasta, Saksasta ja Hollannista 😊 Ja se emokoira on nykyään nimeltään Tytti ja se asuu mamman hyvän ystävän luona Tampereen Viinikassa. Siellä meidän (siis Sissin ja Suvin) vanhassa kodissa. Ja Tytillä on siellä neljä koirakaveria, yksi kisukaveri ja yksi ihmis-sisko. Ja Tytti pääsee sen mamman ja koirakamujen kanssa hevostalleille joka viikko juoksemaan sydämensä kyllyydestä ja sillä on siellä mamman sanojen mukaan ”ihan maailman paras elämä”. Me ollaan oikeestaan vähän eri mieltä, kun meistä meillä on maailman paras elämä, eikä se niinollen voi olla kenelläkään muulla. Mutta mamma sanoo, että kaikilla eläimillä, joista pidetään hyvää huolta, on ”maailman paras elämä” ja siihen me sitten uskotaan. Jos mamma jotaan sanoo, ei sen kanssa kannata vängätä. Mamma on ihan hirmuisen onnellinen Tytti-koiran (ja pentujen) puolesta ja niin mekin ollaan. Ja tietty salaa tyytyväisiä, ettei se jäänyt tänne asumaan. Mammalta ja iskältä riittää meille tällälailla enemmän huomioo ja heekkuja. Mamma kyllä säännöllisesti sanoo, että kyllä neljä koiraa menis siinä missä kolmekin. Mutta iskä on sitä mieltä, että kun hän täällä joutuu aina mamman maailmanliesureissujen aikaan yksinhuoltajana hääräämään, saa kolme riittää toistaiseksi. Ja me ollaan iskän kanssa siitä ihan samaa mieltä!

Nyt me lopetetaan, kun mamma aikoo lähteä kukka-amppeliostoksille tohon lähitarhalle. Me tietty pyydettiin, että ostais meille heekkuja! Mamma sanoi, ettei taimitarhalla myydä heekkuja, johon Suvi (ylpeänä voidessaan käyttää oppimaansa sanontaa) toteaa: ”No jo on markkinat!” Tähän on hyvä lopettaa. ❤

PS. Kansikuvassa Tytti-koira silloin tammikuussa meidän terassin ”hätämajoituksessa” pikkuistensa kanssa. Mamma sanoo, että sillä tulee tippa linssiin tätä kuvaa katsellessa. Eikä Suvi jaksa huomauttaa, että eihän mammalla ole edes linssit silmillä, mitä se oikein horisee tipasta linssissä?

Koira-avusteista joogaa ja Namimaan kuulumisia

Jee, viimeinkin saatiin mamman läppäri haltuun (ei saa kertoa mammalle, että me tiedetään sen salasana), kun mamma lähti Suomeen pariksi viikoksi! Vaikka meillä on tietty ikävä (Sissille ei oikein meinaa ruoka maistua, mutta Soma lupas huolehtia Sissinkin kupin tyhjäksi), niin on tietty ihan kiva, kun iskän kanssa syödään makkaraa eikä joka päivä imuri laula korvan juuressa parhaaseen päikkäriaikaan (itseasiassa imuri ei laula yhtenäkään päivänä, jos se iskästä riippuu :-D). Sissi on jo vuosia yrittänyt puremalla ja haukkumalla häätää sitä imurinkuvatusta taloudesta, mutta aina mamma sen kiusankappaleen vaan kaivaa esiin.

Me ei olla pitkään aikaan kirjoitettu, koska mamma on ollut kiireinen eikä oo päästänyt meitä koneelle. Se on ihan alvariinsa reissussa ja me kyllä asiaa vähän paheksutaan. Iskäkin siltä kysyi yks päivä, että ”mitä jos kotonakin välillä olisit?”. Noh, mamma on aina ollut sellainen ”levoton sielu” ja liikkuvaista sorttia ja vaikka meitä kuinka juttu ketuttais (Suvin leuka loksahtaa auki, mutta ennen kuin se ehtii kysyä, että miten kettu tähän liittyy, Soma toteaa, että ”ketut on hassuja”), niin siihen vaan pitää tottua. Tammikuussa mamma oli Levillä. Me tietty ajateltiin, että siellä se laskettelee ja ulkoilee. Mutta ei kuulemma ollut edes suksia jalkaansa laittanut! Mikä Levin reissu se semmonen on? Joku sano, että afterskiitä se siä kuitenkin vaan harrasti, mutta me ei oikein tajuttu, että miten voi harrastaa afterskiitä, jos ei oo ensin harrastanut skiitä?! Ihmiset on omituisia! :-O

Sit helmi-maaliskuun vaihteessa se oli kuukauden Namimaassa ja me oltiin tosi kateellisia. Kuulostaa heeeeekulliselta paikalta! Mutta sitten meille selvisi, että sen maan nimi on oikeasti Vietnam ja että se on jossain Aasiassa (tarkottaako se, että siellä on paljon aaseja, kysyy Suvi ja Soma toteaa, että ”aasit on kivoja!”) ja että siellä syödään koiria! Me oltiin ihan järkyttyneitä semmosesta tiedosta eikä kyllä sitten tosiaankaan enää haluttu namimaahan aaseja katsomaan! Mamma kuitenkin kertoi, että sielläkin kuulemma on se kamujen syönti vähenemään päin ja että kouluissa siellä jo namimaan lapsille sanotaan, ettei karvakaverien syöminen ole hyvä juttu eli ettei koiranliha ole namia! Me sitten mammaa sen palatessa sieltä namimaasta tentattiin, että eihän se sitten varmasti ollut syönyt koiraa ja mamma vakuutti ettei varmasti ollut. Joskus jotkut kuulemma pelottelee, että matkailijoille syötetään koiranlihaa niiden tietämättä, mutta mamma kyllä vakuutti, että se on höpöpuhetta ja lööperiä. Eikä se kuulemma syönyt lihaa oikeestaan ollenkaan, kun se onny vähän niinkun saanut ittelleen ”maailmanmantuskan” ja todennut, ettei oikeestaan oo oikein syödä mitään eläinkavereita.

Sillä aikaa kun mamma liesusi Namimaassa, oli täällä iskällä kädet täynnä puuhaa. Se oli päivät töissä ja meille tuli pitkiä ja tylsiä päiviä yksin kotona. Siinä sitten Soma vähän teki tuhojaan. Tähän Soma kyllä kommentoi, ettei hänellä ole tapana tuhota vaan tuunata. Se on kuulemma trendikästä tuunata tavaroita eli uudistaa niitä. Niinpä Soma sitten askarteli mm. sohvan päädyn ja sohvapöydän uuteen uskoon (pyöristi pöydänkulmat pehmeämpään muotoon). Iskää moinen harmitti ja niinpä sitten avuksi lennähti Jonna-täti. Jonna-täti on meidän lempparitäti eikä vähiten siksi, että Jonna puuhaa meidän kanssa aina kaikkee, antaa heekkuja ja antaa meidän nukkua samassa sängyssä.  Hän oli meillä täällä sitten ”au pairina” kaksi viikkoa ja me oltiin ikionnellisia! Joka aamu Jonna-täti joogas meidän kanssa eli harjoitti koira-avusteista joogaa (ja antoi meille siinä sivussa heekkuja) ja leikitti meitä (ja antoi meille siinä sivussa heekkuja) ja hoiti puutarhaa (ja antoi meille siinä sivussa heekkuja) ja opetti uusia temppuja (ja antoi siinäkin sivussa vähän heekkuja). Ja kun mamma palas Namimaan reissulta kotiin, se totes, että Suvi on pläski. Suvi tietty loukkaantui ja väitti, ettei hän ole millään muotoa punkeroinen, vaan turkki vaan oli päässyt niin kovasti kasvamaan, että hänen solakan simpsakka olomuotonsa peittyi sen alle. Niinpä Suvi joutui parturiin. Mutta punkero se oli siltikin, hihittää Soma ja Sissi tassuunsa.

Mammaa muuten kovasti nauratti, että mitähän naapurit ajattelee iskästä… Mamma sanoi, että kyllä iskällä on varmaan nyt naapurustossa melkoinen maine. Että kun melkein oitis mamman poistuttua huudeilta, tänne asettui taloksi vieras nainen. Me ei oikeen tajuttu, että mitä ihmeellistä siinä on. Eihän Jonna-täti ole vieras, vaan ihan tosi tuttu?!  Ja että tiesihän mamma sen, että se täällä on. Mutta mamma sanoi, että naapurit ei ehkä tiedä sitä, että se tietää ja että Tero-setäkin tietää ja että kaikki tietää. Me ei tajuttu. Mitä ihmeellistä siinä nyt muka olis, että Jonna täällä joogaa meidän kanssa ja syöttää meille namusia. Mut mamma sanoi, ettei me tajuta, kun me ollaan niin pieniä ja me sanottiin mammalle, ettei tajutakaan. Ihmiset on omituisia! :-O

Mutta se siitä Namimaan reissusta. Suvi tahtoo jo siirtyä seuraavaan aiheeseen ja alkaa intoa puhkuen kertoa, että sepä vasta omituista oli, kun huhtikuussa ja toukokuussa mamma oli viikon kerrallaan paskimassa! Että miksi ihmeessä pitää lähteä viikoksi pois kotoa paskimaan, kun onhan mamma sen homman aiemminkin osannut kotona tehdä? Sissi repeää hihittämään ja Soma toteaa, että ”paskia, nam, kissanpaski ainakin on suurta heekkua!”. Sitten Sissi selittää kärsivällisesti pikkusiskolle, kuinka mamma siis oli Baskimaassa pohjois-Espanjassa ja että se on semmoinen alue eikä sillä ole mitään tekemistä kakkimisen kanssa. Ja että siitä voidaan kirjottaa sitten seuraavassa plokissa. Nyt tassu väsyy (meillä kun ei ole kymmentassujärjestelmää) ja pitää mennä siestalle, ulkona kun on +33 C eikä tämmöisessä kelissä jaksa erkkikään enää naputella. Suvi meinaa vielä kysyä, että kuka se Erkki on ja miten se tähän liittyy, mutta antaa sitten olla ja vetäytyy viileälle kivilattialle siestaunille ❤