Piäntä remonttia pukkaa…

Me kinuttiin ja kinuttiin, että eikö jo voida jatkaa plokin kirjottamista… Ja sit vihdoin mamma myöntyi (vaikka yritti jotain höpistä sunnuntaista ja lepopäivästä). Joten tässä tulee jatkoa.

Alku siis oli hankala ja vaikka iskä ja mamma urheita on olleetkin, niin kyllä ei voida vieläkään sanoa, että voiton puolella ollaan. Koska ei olla. Viime viikonloppuna talon vessanpönttö lopetti taas toimimasta ja taas kykki mamma puskapissillä pitkin pihaa. Se sano, että tuli vähän semmonen bon voyage- tunne (niinkun Nykäsen Masalla aikoinaan), että tähän alkaa vähän niinkun tottua. Meistä se oli ylettömän mielenkiintoista ja meidän piti tietty mennä aina mamman jälkeen siihen samaan kohtaan pisulle. Sillä seurauksella, että nurmikko alkoi siitä kohtaa kellertää 😊 Mutta siis asiaan…

Mamma vietti puolet viime viikosta puhelimessa vakuutusyhtiön kanssa ja poltti käpynsä useampaakin otteeseen, kun mitään ei tapahtunut (tässä vaiheessa Suvi on kysyvän näköinen, mutta ei kysy Sissiltä, miten käpyjen polttaminen vessanpönttöön ja putkiin liittyy). Täällä juoksi sitten hanslankaria jos jonkinmoista meidän haukuttavana ja loppujenlopuksi se yksi pedro sanoi (”mistä muuten tiedät, että sen nimi oli Pedro”, kysyy Suvi), että sieltä puuttuu terassin alta kokonaan pätkä putkea. Ja se sitten taas tarkoittaa sitä, että kaikki, mitä vessasta ja suihkusta on viimeisen parin kuukauden aikana alas mennyt, on jossain siellä terden alla. Se ei kai ollut hyvä uutinen. Ja tietty koska Espanjassa ollaan ja tää on semmonen manzana- kulttuuri (se on Suvi manjaana-kulttuuri, korjaa Sissi tietäväisenä), niin sitten taas mamma soitteli vakuutusyhtiöön pää punasena (Suvin tekisi mieli kysyä, että ”miten niin punaisena, blondihan se on”, mutta ei kehtaa) ja nyt taas odotellaan, jotta josko kohta se korjaajasetä tulis. Eikä tässä vielä kaikki (kuten mainosmiehet sanoo): iskä ja Hessu-setä päätti tässä viikonlopun aikana hoitaa yhden pienen remonttihomman pois päiväjärjestyksestä ja ullatuus, siitä kasvoikin sit vähän isompi homma ja nyt näyttää siltä, että siinä menee monta viikkoa ja iskän ja mamman makuuhuone ja kylppäri-vessa menee kokonaan uusiksi. Ja taas mamma tihrutti itkua kun se sen tajus. Siiton kyllä tullu ihme vollottaja.

Nymme siis asutaan yllättäin remontin keskellä eikä loppua näy. Iskä tohkeilee kaikista uusista pintamateriaaleista ja spoteista ja huonekaluista ja mamma huokailee ja kyselee, että mistä ne kaikki rahat taas niihinkin revitään. Höh, tyhmä kysymys, mekin sentään tiedetään, että pankistahan sitä saa, mikä ongelma se nyt on? Onhan täällä Espanjassakin kai pankkeja? Ei kai tää niin barbaarikulttuuri ole? Sillälailla mamma välillä sanoo. Että tää on. Me ei tiedetä mitä se tarkoittaa. Mutta sitä kai se ainakin tarkoittaa, ettei täällä eläimiä oikein kohdella hyvin (niin kuin ei Romaniassakaan, huokaa Suvi ja menee surkean näköiseksi). Mutta joo, siitä saadaankin kätevä aasinsilta (älä Suvi kysy, mä tiedän, ettet sää tajunnut, mikä aasi ja mikä silta, joten mä kerron: se on sellainen sanonta sekin) seuraavaan asiaan.

Iskä ja mamma toi meille pari kuukautta sitten kolmannen koiran. Ihan kysymättä meiltä mitään. Iskä siihen kuulemma oli ihastunut jossain koirien hyväntekeväisyystapahtumassa ja se oli sitten sitä myöten selvä. Vaikka ne oli kuulemma mamman kanssa suunnitelleet, että meille tulis pieni poikakoira (oltais voitu laittaa se alta aikayksikön tassun alle, niinkun iskäkin ;), niin tuli sitten tommonen honkkelikoipinen tyttö. Mamma sanoo, että iskä oli vähän punaviineissään ja sillon se aina heittäytyy hellämieleksi. Silleen se ton Somankin keksi ottaa. Ja tommosen nimenkin sille sit antoivat. Oikein täällä Tero-sedän ja Jonna-tädin (ne muuten on meidän lempparivieraat, Jonna-tädin kanssa päästään aina tekeen ”paikka”-temppua) kanssa ne sitä nimeä porukalla mietti ja tommoseen päätyivät. Eikö ny oo vähän siirappinen, häh?! Noh, yhtä kaikki, nyt toi honkkelikoipi sit asuu meillä. Me sitä yritetään kasvattaa ja komentaa, ettei vaan erehtyis luuleen, että on jotenkin meitä parempi tai tärkeempi. Vaikka onkin isompi. Ja nopeempi juoksemaan. Ja vaikka sillä onkin ällösiirappinen nimi. *pyh*

Mamma sanoo, että ihan niinkun mekin, Soma on rescuekoira. Se tarkottaa sitä, ettei senkään elämän alku oo ollut kovin kummoinen. Se oli kaksikuukautisena pikkukoirana heitetty jonkun ihmisen puutarhaan ja sieltä pelastettu koiratarhalle. Ja sieltä se sitten päätyi meille. Silleen me vähän sitä sympatiseerataan, kun tiedetään, miten sitäkään ei ole haluttu ja miten sekin on hylätty. Niinkun meidätkin.  Tässä välissä me halutaankin sanoa yhdestä suusta (tai siis kuonosta), että jos vaan kuka teistä koiraa tai kisua haikailee (ja totta kai te haikailette, miksi ette haikailis, mehän ollaan elämän suola..?), niin antakaa koti kodittomalle. Se varmasti on teidän elämän paras teko ❤ Voitte saada näinkin hyviä tyyppejä (niinkun me) teille asuun. Vaikkakin… pitäiskö tässä nyt rehellisyyden nimissä paljastaa… että voidaan me vähän kalliiksi kyllä tulla. Kun joillain meistä (Suvi ja Sissi katsoo merkitsevästi Soman suuntaan) on vähän kallis maku. Että maistuu silmälasit. Ja puhelimet. Ja Reino-tossut.

Meillolis vielä paljon kerrottavaa (joo, tahottais kertoo siitä, kuinka Suvi söi iskän nuuskaa, saadaanko kertoa, saadaanhan?!), mutta mamma patistelee meitä nukkumaan. Sanoo, että sillä on huomenna töipäivä ja että se tahtoo ajoissa petiin. Ja että me voidaan jatkaa taas ensi viikolla. Vaikka sitten kertomalla siitä, kuinka naapurin setä ja täti kävi viikko sitten tossa meidän aidalla huutamassa meille. Ja me huudettiin takas. Ja se ei mamman mielestä ollut ollenkaan hyvä juttu noin niinkun kaiken kaikkiaan… Joo joo, mennään mennään, nukkumaan mennään… Me sit jatketaan taas ens viikolla. Että buenas noches por toros! (Suvi, nyssää toivotit hyvää yötä ”härille”, se on ”todos”, jos haluat toivottaa ”kaikille”).

Meillä on Espanjanelämän yksivuotispäivä! :)

Me täällä taas piiiitkästä aikaa! Haluttiin tulla kertoon, että meille tulee tiistaina vuosi siitä, kun tultiin Espanjaan ja meistä tuli aurinkokoiria. Aatelkaas, niin se aika rientää! 😊 Ja mimmonen vuosi onkaan ollut?! Voi pojat! Mamma ja iskä sanoi, ettei uskois, että vuoteen on mahtunut niin paljon kaikkea ja mamma sanoi, että tahtoo kirjoittaa (tai siis tahtoo että me kirjoitetaan) rehellisen plokin siitä, ettei omien unelmien tavoittelu aina mene niin kuin strömsöössä (”missä se on, Ruåtsissa vai?, kysyy Suvi, kuulostaa kivalta paikalta!”) ja että ois hyvä, jos vois ihan rehellisesti ilman sokerikuorrutusta kertoa, että on kyllä ollut oikeasti tosi raskas vuosi. Mamma sanoi, että vielä on kuitenkin plussat voittaneet miinukset ja että vaikka välillä on kyllä tunnelmat olleet rutkasti pakkasen puolella (Kirjaimellisesti! Täällä oli talvella oikeasti pakkasta!), on sieltä kuitenkin sitten aina noustu. Vaikeuksien kautta voittoon ja kaikkia muita semmoisia kuluneita klisseitä (mitä ikinä ne onkaan, mamma käski tommosta sanaa käyttää).

Meillä oli siellä Fuengirolan kodissa ensin vähän aikaa koko ajan lomatunnelmat eli pari ekaa kuukautta tuntui, et ihan kuvvaan oltais tultu lomalle, aurinko paistoi ja meri oli vieressä ja iskä ja mamma oli koko ajan tosi hyvällä päällä. Iskä oli kaiket päivät meitin kanssa sapatilla (Suvi, se on ”sapattivapaa”, korjaa Sissi) ja hoiti meitä ja kotia ja mamma kävi töissä. Koko ajan kuitenkin ne mietti, että olis kivaa päästä maalle, missä olis omaa pihaa ja oma rauha ja meillä tilaa mellastaa. Meistä se kuulosti hauskalta. Että sais mellastaa. Iskä sanoi, että se on aina tahtonut omia hetelmäpuita ja uima-altaan ja mamma sanoi, että siitä on ihan pöljää maksaa kauheita rahoja jollekin muulle, kun sillä rahalla vois maksaa omaakin kotia. Ja sinne puhu, että jos meillä olis oma koti maalla, ne vois ottaa kolmannen koiran. Siitä me ei kyllä oikeen tykätty, me ollaan iskän ja mamman silmäterät, siihen ei kolmatta pyörää tarvita. (”Pyörää? Kuka tässä pyörästä puhui? Koirastahan me puhuttiin.”, katsoo Suvi kysyvästi Sissiä. ”No se on semmonen sanonta, pöhkö!” tuhahtaa Sissi.) Vaikka tulihan meille sitten kolmas pyöräkin, kun mamman rakas Suomesta tuotu cruiseripyörä varastettiin. Se harmitti mammaa ja se lateli monta semmosta tosi rumaa sanaa, mitä tässä ei kehdata toistaa ja sanoi, että tän siitä saa, kun muuttaa roistojen rannikolle ja että entistä suuremmalla syyllä täältä pitää muuttaa pois. Ja että kuulemma naapurikorttelissa asuu ihan varmaan columbialaista mafiasakkia ja alakerran poikakin diilaa kamaa. Että nyt vähän äkkiä helvettiin täältä! Mamma on aina välillä vähän tommonen tramaattinen. Meitä se naurattaa ja iskää se ärsyttää. Se sanoo mammalle, että älä paasaa ja siitä mamma sit vaan saa lisää vettä myllyyn. Ja Suvi, ennenkun sää pöljästikkeli kysyt, miten se vesi ja mylly tähän liittyy, niin kerron, että sekin on semmottinen sanonta.

Niinne sit alko kyttään myynti-ilmotuksia netistä ja miettiin, mihin muutettais. Mamma sanoi, että maksimissaan puolen tunnin ajomatkan päähän Fukesta. Se meitä ihmetytti. Sehän oli just sanonu, et se tahtoo sieltä pois ja niin pitkälle kun pippuri kasvaa. (”Ja Suvi, se pippuri ei liity tähän mitenkään, kunhan käytin semmoista kielikuvaa”) Sinne kävi ihan tohkeissaan kattoon paria taloo. Mamma oli sitä mieltä, että otetaan se jockeyn talo (Juu, se omistaja oli ihan oikea jockey, vaikkei me ihan kyllä tiedetä, mitä se tarkottaa) ja iskä taas oli sitä mieltä, että se viikingin talo (Olikohan sekin ihan oikea viikinki? Ruåttalainen se ainakin oli. Eiks se oo sama asia?) Sitten ne tappeli siitä vähän aikaa ja mamma tirautti itkut. Niinkun se aina tekee kun sitä joku harmittaa. Ensin se huutaa ja sitten se poraa (Suvi, se tarkoittaa itkemistä, ei reiän poraamista seinään). Päätyivät siihen jockeyn taloon, kun se oli kohtuuhintanen ja siinä oli hetelmäpuita ja se oli paremmalla sijainnilla jajajaja… Sinne olikin jo ihan tarmoa täynnä ja siinteli niillä silmissä mimmonen lukaali siitä tehdään, uusi keittiö ja sauna ja kylppäri jajajajajaja…. Ja se mokoma kolmas koira. Nykkun on aidattua pihaa ja tilaa. Me yritettiin sanoo, että keittiöt ja saunat ja kaikki muut härpyleet kiva, mutta ettei meillä mitään koiraa tarvita. Teillähän on jo meidät, eikö me riitetä? (ja kovasti räpyteltiin ripsiä ja oltiin söpöjä ja kilttejä). Suvi yritti varmemmaksi vakuudeksi lirautella lampaan- ja lehmäntaljoille tasaiseen tahtiin pieniä pissoja sillälailla demomielessä, jotta ne tajuais, ettei se kolmas koira ole hyvä idea. Sehän saattaa olla ihan riiviö ja pissiä matoille. Ja kaikkee.

Mamma ja iskä kuitenkin höökäs ihan täysillä sitä talon ostoo eikä ne juur muuta kuulleet eikä nähneet. Juoksivat kun päättömät kanat (”Juu, ihan oikein tiesit Suvi, sekin on semmoinen sanonta, eikä oikeilla kanoilla ole mitään tekemistä tamän asian kanssa”), keräsivät lippuja ja lappuja lainaa varten, hikoilivat pankinjohtajien ja lakimiesten puheilla ja kiroilivat, kuinka älyttömän kallis ja aikaavievä homma yhden talon osto voikaan olla. Että kuka täällä semmoseen hommaan lähtee, saa kyllä varautua, että homma venyy. Ja venyy. Ja venyy. Loppujen lopuks siinä, että saivat nimet papereihin ja avaimet taloon, meni 2,5 kuukautta ja mamman ja iskän hermot ja rahat vimosta latia myöten. Ei tarvinnut niitten sitten ihan heti alkaakaan tekemään remonttihommia. Kun ei niillä sit enää ollutkaan rahaa. Iskä sanoi, että ihan selkeesti saa varautua siihen, että talon kauppahinnan päälle menee kaupantekokuluihin 10% talon kauppahinnasta (jos ihan riittääkään). Että koko ajan saa ojentaa tonnia sinne, tonnia tänne. Että on asianajajat, notaarit, arkkitehdit ynnä muut tyypit käpälä ojossa joka mutkassa, eikä mitään tapahdu alle tonnilla. Eikä kuulemma silti voi tietää, meneekö kaikki niin kuin pitää, vai viilataanko hyväuskoista hölmöä linssiin (”Hyvä Suvi, sä tajusit, että toikin oli vaan semmonen kielikuva!”), kun ei osaa kieltä eikä ymmärrä maan laista tai tavoista mitään. Mutta loppujen lopuksi marraskuun puolivälissä me sitten vihdoin päästiin muuttamaan uuteen kotiin. Ja se oli iskälle ja mammalle ihan kauhee shokki: se oli talven yksi kylmimmistä viikoista, kämppä oli kylmä ja kostee, maalla oli pimeetä, suihkuun ei tarjennut mennä, vesi ja ruuat piti lämmittää kaasulla, sähköt oli vedetty miten sattuu, vessanpönttö (tai siis pöntön putket) meni tukkoon ja ennenkun putkimies saatiin vakuutusyhtiöstä paikalle, ne joutu kykkiin puskapissillä pitkin pihoja pakarat kohmeessa. Me ei ymmärretty, mitä kauheeta siinä muka on, mehän kykitään aina puskapissillä. Mutta mamma sanoi, että se onkin ihan eri asia. Mamma sanoi myös, että monessa muussakin asiassa oli tunne, niin kuin olis menty ajassa taaksepäin johonkin hamaan muinaisuuteen ja niin kuin oltais yhtäkkiä muutettu mökkiolosuhteisiin asumaan. Mamma oli taas ihan surkeena ja tiristi itkua. Iskä yritti olla urhea. Vaikka kyllähän me nähtiin että sitäkin otti pataan (”Ei Suvi, en tarkoittanut semmoista ruuanlaittopataa, vaan se tarkoittaa puhekielessä, että iskää harmitti”).

Mutta nymmeidän pitää lepuuttaa tassuja, me ei jakseta kirjottaa enempää. Mamma sanoo, et voidaan jatkaa vaikka viikolla, tehdään tästä semmonen jatkokertomus ja tää olis nynniinkun osa yksi. Että josko me kirjotetaan se osa kaksi vaikka ens viikolla? Me sanottiin, että kiinni veti! Silleen me tehdään 😊