Me on kaapattu mamman ploki (kjäh kjäh!) T: Sissi ja Suvi

Arvatkaa hei mitä?!?! Me nähtiin tänään papukaijoja!!! Semmosia vihreitä koppanokkia. Me kysyttiin heti mammalta, et kenenkähän lemmikkipapukaijat on karanneet. Mut mamma väitti ettei ne oo kenenkään lemmikkejä, vaan että niitä elelee täälläpäin ihan luonnossa vapaana. Siis vähänniinkun mekin eletiin Romaniassa vapaana siä kadulla ennenkun meidät otettiin turvaan. Mut meistä se ei ollut kyllä kivaa, kun oli nälkä ja vilu. 😦 Et me kyllä tykätään, et me ollaan päästy mamman ja iskän lemmikeiks. Että niillä on joku, joka huolehtii niistä. Että silleen meille tuli vähän suru niitten papukaijojen puolesta, kun kukaan ei pidä niistä huolta. Mut mamma sano, et se on vähän eri asia. Kun ne kuulemma huolehtii itte ittestään.

Eikä toi meitin mamma ottanu opiks kerrasta. Se kävi taas tossa yks päivä syömässä ilman meitä. Sano syöneensä semmosen menu del dian. Me kysyttiin, et mikä se semmottinen ruokalaji on? Se sano, et se on niinkun päivän lounas ja siihen kuuluu pääruuan lisäks alkuruoka ja jälkiruoka. Sano syöneensä sardiineja ja me sanottiin, että yök. Ne öljyset sardiinit maistuu ihan metallilta, ne on ihan kissan ruokaa! Mut mamma väitti, et nää ei ollu mitään säilykesardiineja, vaan ihan tuoreita ja grillattuja ja tarjottiin kokonaisina. Se sano, ettei se kuitenkaan voinu syödä niitä päitä, kun siitä tuntu, et ne fisut tuijotti sitä. Se jätti ne syömättä. Tämä kun kuultiin, niin jo alettiin lipomaan huulia, me syödään mielellään ne päät, ei meitä haittaa, et ne mulkoilee meitä. Mut mamma väitti, ettei se tuonu niitä meille, vaan jätti ne lautaselle! Jo on uppiniskanen eukko, kun ei ymmärrä, et meille kyllä sais tuua semmoset herkut!

Mamma on alkanu taas jookaileen (Sissi korjaa vieressä, että se on jooGaa, ei jookaa ja Suvi toteaa, että oli mitä oli, niin pöljän näköstä keekoilua se on). Yks aamu se tossa käänteli ja väänteli ja puhisi ja selitti samalla, et tää on alaspäin katsova koira ja tää ylöspäin katsova koira ja tää venyttelevä koira ja blaablaablaa. Ja meitä nauratti. Kun ei mamma kyllä näytä koiralta yhtään, se on enemmänkin tommonen kankee hylje 🙂 Niinpä me ei sit enää jaksettu sitä kattella, vaan alettiin lipoon sen nenää ja naamaa ja pyöriä sen jaloissa. Sen oli sit pakko lopettaa ja me oltiin tyytyväisiä kun se ei enää yrittänyt esittää koiraa. Jättäköön sen homman niille, jotka sen osaa. Niinkun siis meille.

Tänään aamupissilenkillä mamma sai hepulin. Sille kun pläjähti päin pläsiä karu totuus elämisestä näillä leveysasteilla, eli sen paratiisiin luikerteli käärme! Kirjaimellisesti! Me siinä ihan muina koirina pyörittiin ja pörrättiin ja pisupaikkaa etsittiin, kun mamma nykäsi meidät yhtäkkiä pois. Meinas pisut lirahtaa kintuille! Mamma bongas siitä maasta kärmeen. Se oli kyllä vainaa, mutta liero kun liero! Mamma pelkää kärmeksiä ja sen mielestä paras käärme on kuollut käärme. Meillä ei semmosista ole kokemusta, mutta mamman vihollinen on meidänkin vihollinen. Näin me se ajatellaan. Joten Suvi alko heti reenaamaan käärmeentappamista (kts. kuva), jotta me voidaan suojella mammaa madoilta.

PS. Me ajateltiin vähän niinkun vallata tää mamman ploki. Mutta elkää sitä sille kertoko. Kuka niitä sen jorinoita kaikista tylsistä aiheista jaksaa lukea. Meillä on pajon paremmat jutut, eikö?!

Kaikki haukutaan, tasapuolisesti!

Me on kuultu, että mamma kirjottaa semmosta plokia. Ja kumme kysyttiin, että mikä se semmonen on, se kertoi, et se on vähänniinkun päiväkirja ja siihen kirjotetaan ajatuksia ja tapahtumia. Me tietty haluttiin sit kanssa kirjottaa oma ploki, mut mamma sanoi, ettei se semmonen käy, kumme kuitenkin kerrottais jotain noloja yksityiskohtia meidän perhe-elämästä. Niin kuin vaikka sen, että mamma laulaa lässyttää meille kaikenlaisia lauluja ja tekee niihin omat Sissi/Sussu-sanotukset. Mutta kumme vaan itsepintasesti vängättiin ja kaikenlisäksi vedottiin siihen, että joku oli fasepuukissa sanonu, et meidän pitäis kirjottaa, mamma vihdoin myöntyi. Mutta sillä ehdolla, ettei me kerrota sen lauluista. Tai ainakaan ei kerrota, kuinka pöljiä ne on.

Ihan eka me haluttais kertoo, että me ollaan mammalle vähän möksähdetty. Se kävi tänään syömässä ilman meitä! Kehu, että oli käynyt syömässä kaupungin parhaat gampas pil pil. Me sitten tietty yhteen ääneet ilmotettiin, että mekin halutaan syödä  semmonen kampa. Mamma sanoi, että se on gampa, niinkun katkarapu ja ettei pienet koirat voi niitä syödä, kun niissä on kuulemma liikaa rasvaa ja sipulia. Me sanottiin, että joo joo ja höpö höpö, seuraavalla kerralla on ihan turha selitellä, kampaa tänne niinkun olis jo!

Kyllä toi mamma meitä vähän naurattaa. Se on olevinaan niin paikallista, vaikkei oo ollu täällä kun vasta pari päivää. Tua se kaikille huutelee ”ola, ola!”, tuntemattomillekin. Kuka se on? Kun ei me tiedetä kun yks Ola ja se on tamperelainen näyttelijä. Ei kai se täällä joka paikassa voi olla? Sit se istuu terdelläkin varjossa, kun niin kuulemma paikalliset tekee. Vaan turistit istuu auringossa. Eikä kuulemma saa kaupungilla olla liian vähän päällä, vaikka olis kuumakin. Siitäkin kuulemma tunnistaa turistin, jos se kulkee julkipaikalla ”takapuoli vilkkuen”. Ei me semmosia sääntöjä ymmärretä, me kun kuljetaan aina ilman vaatteita. Ne on semmosia ihmisten hössötyksiä. Niinkun on toi kielimuurikin. Ei meillä oo ollu mitään ongelmaa saada itteemme ymmärretyks. Niinkun esim. eilen, kun oltiin tua linnan puistossa hengailemassa. Siä oli vapaana semmonen poikakoira ja se lähti tuleen meitä suoraan päin. Mamma tietty ressas, et miten tässä nykkäy. Ihan turhaan. Se poitsu heilutti meille häntää ja nuuskutti meitin takapuolet. Sit me tehtiin sille sama, heitetiin ylävitoset ja jatkettiin matkaa. Simppeliä kummikä. Mikä siinä ihmisillä niin vaikeeta on?

Vähän se pöljänä taitaa toi mamma meitä muutenkin pitää. Eilen kun se jätti meidät keskenään tänne, se laitto olkkariin hirveet barrikaadit, ettei me päästäis ovelle räksyttään ja pysyttäis vaan olohuoneessa. No kai sen arvaatte, ettei me siä pysytty. Mamma kun tuli parin tunnin päästä takas kotiin, me oltiin ovella räksyttämässä. Ja kyä meitä taas nauratti, kun mamma huuli pyäreenä ihmetteli, et miten me sinne oli päästy, kun barrikaaditkin oli ihan koskemattomat. Että melkosia akrobaatteja ollaan. Hih hih! Miettiköön sitä, me ei aiota sille kertoo 😉 Tänään se ei sit enää edes yrittänyt. Ymmärsi kai, että kyllä meitin pitää saada omassa kodissa olla niin kuin ittee huvittaa.

Mutta on toi mamma kuitenkin ihan hellyttävä ja harmiton hölmö, me luvataan kattoo täällä sen (ja iskän, kunhan se sieltä tänne kotiutuu) perään, ettei ihan pääse itteensä nolaan.

Moikka!

T: Sissi ja Suvi