Tälläisinä lunkeina ja aurinkoisina päivinä tuntuu siltä, kuin kaikki olisi mahdollista. Siis ihan kaikki. Takaraivoon pääsee livahtamaan toiveikkaita, aurinkoisia ja positiivia ajatuksia. Niinkuin vaikka se, että omia unelmiaan voisi ihan oikeasti lähteä toteuttamaan. Että mitä jos mä nyt vaan tästä ottaisin ja lähtisin? Lähtisin aurinkoisemmille laitumille, lämpöön ja ressivapaaseen elämään, vailla aikatauluja ja velvollisuuksia ja kotimaata riivaavaa ahdasta asenneilmapiiriä (”kielletään v***u kaikki). Kaikki minut tuntevat tietävät, että minua on aina vaivannut krooninen reissukuume (johonkin lämpöön ja aurinkoon) ja pimeinä ja kylminä aikoina pahat kaamosoireet. Ja sitähän täällä kotomaassa riittää. Pimeetä ja kylmää. Voi prkl!
Yleensä kun nämä valoisat ja toiveikkaat ”elämä voi muuttua”-ajatukset nousevat pintaan, nousee mielessä myös se ”elä nyt haihattele”- kireänutturaisen ilonpilaajarealistin sisäistetty ääni, ettei tuollaisia kannata ajatella. Kun ”millä sä muka siellä eläisit, miten paikkasi löytäisit, mitä jos siellä sattuukin jotain ikävää, joutuisitko häntä koipien välissä ”tuhlaajatyttönä” tuleman nolona takaisin ja kuinka kaikki ”totuudentorvet” pääsisivät töräyttämään suustaan sen aina pelkäämäsi: mitäs minä sanoin..?” Että unohda vaan suosiolla se haihattelu ja unelmointi ja ota lusikka kauniiseen käteen, ei tästä nyt mihinkään voi lähteä. Tässä pitää elää luterilaisen säntillisesti ja työmoraalin mukaan sekä velvollisuutensa muistaen. Otsasi hiessä pitää sinun leipäsi tienaaman. Tai jotain…
Pieni ääni sisältä piipittelee, että pärjäähän ne muutkin ja unelmiaan toteuttelevat ihan tosta vaan ja irtiottoja ottelevat jajaja… Mutta niin vaan taas ”älä ole naurettava”-nipottajan sisäistetty ääni piipittäjän vaientaa. Joo joo, ehkä ne muut, mutta en minä. Ehkä sitten eläkeellä, ehkä jos voittais lotossa (mutta kun mä en lottoa..), ehkä jos joku tarjois hyväpalkkaista työpaikkaa sieltä, ehkäehkäehkäehkä… Argh! Ja niin sitä kuuliaisesti asetutaan taas ruotuun ja jatketaan ”sitku”-elämää sen sijaan, että toimisi ”nytku”. Vaikka koskaanhan ei ole takeita siitä, että sitä ”sitkua” edes tulee.
Sosiaalinen media on täynnä harmonisia auringonlasku/ vuoristo/kukkaketokuvia, joihin on lätkäisty tekstiksi joku Pauli ”teen miljoonia kirjoittaen itsestäänvelvyyksiä” Kohelon mietelauseita tyyliin: ”Unelmat on tehty tavoiteltaviksi” tai ”If you can dream it, you can do it”. Usein nämä saavat minussa aikaan kyynisen purskahduksen tyyiin ”yeah right”. Mutta kuten alussa sanoin, tällaisina päivinä se pieni positiivinen sisäinen piipittäjäni saakin ajatuksensa kuuluviin. Mitä jos ihan oikeasti tekisin niinkuin minusta tuntuu..? Ottaisin ja lähtisin unelmieni perään.
Ja nyt tuleekin se tuhannen taalan kysymys, jonka haluan heittää myös lukijalle. Mitä sinä tekisit, jos sinun ”elä ole naurettava ja lopeta se haihattelu”- ahdasmielinen sisäistetty äänesi ei olisi jarruna?
Yhtä pätevä kuin ärsyttäväkin 