Mää en oo kännissä, missä sää oot?

Maailman sivun ovat ihmiset käyttäneet päihteitä, eli keinolla millä hyvänsä on pitänyt nuppi saada sekaisin. On nuoleskeltu sammakoita, nautittu muskottipähkinää, poltettu kukkaa, tiputeltu viinaa, keitelty kiljua, valmistettu kotiviiniä, syöty sieniä, pureskeltu kasvinlehtiä… Nyky-yhteiskunnassamme alkoholi on se sallituin ja suosituin päihde, jonka käyttöä täällä kotomaassamme voidaan pitää lähes itsestäänselvänä ja alkoholista syystä tai toisesta kieltäytyviä jotensakin outoina. Tai he ovat ainakin (hyvän) selityksen velkaa, miksi jeppe/jepetär ei juo. Hyväksi selitykseksi hyväksytään aiemmat ongelmat alkoholin kanssa, raskaus ja uskonto. Ehkä. Yleisesti tunnutaan ajateltavan, että muut ovat vain huonoja tekosyitä, joilla alkoholista pidättäytyvän koetaan pyrkivän todistelemaan ”olevansa meitä muita parempi” tai siis: ”Mikä sää oikeen luulet olevas? Ota nyt edes yks.” Väitetään jopa, että paras tapa saada ilmaista viinaa, on yrittää kieltäytyä siitä. Eli kun kieltäydyt, ihmiset ovat innokkaampia tarjoamaan 🙂 Onko tosiaan noin?

Me päätimme siippani kanssa ilman sen suurempaa syytä tehdä itsellämme ihmiskokeen, eli olla tammikuun alusta toukokuun loppuun ilman alkoholia. Ajattelimme testata, miten holittomuus vaikuttaa olotilaan. Vaikuttaako se unen laatuun, energiatasoihin, painoon jne. Yksi poikkeus sääntöön tehtiin: ulkomaan reissuilla alkoa saa nauttia. Eli koska vuoden alussa olin reissussa pari viikkoa (ja siellä ollessani join olutta sekä viiniä), pisin alkoholiton jakso tosiasiallisesti kevään aikana itselläni oli 3,5 kk. Ihan hyvä suoritus sekin, kun ottaa huomioon, että normaalisti juon viikottain. Useimpina viikkoina en juuri sen enempää kuin yhden saunakaljan, mutta kuitenkin. En siis koe olevani missään määrin alkoholin suurkuluttaja, mutta sauna ilman olutta on suihku ja kyllä viinin tissuttelu hyvän ruuan ja/tai ystävien kanssa on aina ollut mukavaa. Että sinänsä vähän jännitti, miten ämmän käy. Että kuinka hankalaa on olla tipattomana kotomaan kamaralla ja tarkoittaako se sitä, että pitää sitten alkaa reissaamaan entistä enemmän (jos ei muuta, niin laivareissuja Viroon). Ja hylkääkö kaverit? Tuleeko  vähättelevää kommenttia? Meneekö multa nyt imago (niin mikä?) 😀

Noh, tulokset olivat loppujen lopuksi hyvin tylsät, ei mitään dramatiikkaa. Holittomuus meni yllättävän helposti, oikeasti alkoholia ei juurikaan tehnyt mieli (muutamaa juhlavaa hetkeä lukuunottamatta, kun sampajalasillinen olisi ollut paikallaan). Ikävä kyllä en laihtunut (pikemminkin toisin päin, taisin korvata holin herkuilla), unenlaadussani en nähnyt muutosta (olen aina ollut hyvä nukkumaan) eikä energiaakaan oikeastaan tuntunut olevan enempää kuin ennen (talvella ja pimeään aikaan energiatasoni ovat aina matalalla, kaamosoirehtija kun olen). Koska nykyään saa jo niin laadukkaita holittomia oluita ja jopa ihan kelvollisia viinejäkin, ei minun tarvinnut luopua saunakaljastakaan tai satunnaisesta ruokaviinistä. Eli oikeastaan juuri mistään en kokenut jääväni paitsi. Sosiaalinen elämä tosin väheni ja rajoittui jonkin verran, minä kun en ole niitä naisia, jotka jaksaa lähteä selvinpäin baariin pidemmän kaavan kautta istumaan ja katselemaan kun muut juovat ja humaltuvat. Mutta että ihan mukava oli nähdä kavereita kahvillakin ja holittoman oluen äärellä eikä rokkikeikoillakaan ahdistanut, saihan sielläkin holitonta olutta, joka kädessä voit sulautua mukavasti joukkoon. Ja sitten autolla kotiin nukkumaan eikä seuraavana päivänä tarvinnut kärsiä väsystä tai pään kivistyksestä. Krapuloita eikä heikkoja oloja tullut yhtään ikävä ja oli mukava tietää aina voivansa lähteä autolla ja heräävänsä ilman nuutunutta oloa. Tai siis nuutumus ei ainakaan johtunut alkosta 🙂

Holittomuuden alkutaipaleella minulle tosin kävi pieni moka. Meillä oli vanhan kaveriporukan illanistujaiset, joihin olin ostanut pullollisen alkoholitonta viiniä. Viini oli juomakelpoista ja illan mittaan se tuli siinä juorutessa juotua yksin kokonaan, kun ei tarvinnut pelätä krapulaa. Mutta annas olla kun seuraava aamu valkeni, makasin sängyn pohjalla kalpeana hiljaa. Jysäri oli pahempi, kuin monena krapula-aamuna! Minua sitten joku valisti, että vaikka alkoa ei viinissä olekaan, sulfiitteja on. Ja että ne(kin) aiheuttavat päänsärkyä. Opin sitten olemaan varovainen holittomankin viinin kanssa, että kohtuus siinäkin.

No miten sitten ne kommentit ja ihmisten reaktiot, tehtiinkö meistä paarioita? No ei tehty, höpö höpö! Niin jännää ja juoneen sopivaa kuin se olisikin kertoa, kuinka meitä hyljeksittiin, törkykommentteja töräyteltiin ja juomaan pakotettiin, ei mitään semmoista tapahtunut. Minun kokemukseni on kyllä tämän pohjalta se, ettei holittomuutta juurikaan tarvinnut selitellä tai perustella sen kummemmin. Minä vain kerroin, että tämmöinen ihmiskoe on meneillään ja sillä selvä. Muutamaa oudoksuvaa kommenttia (”Miksi vaivautua? Ekkai sää nyt kokonaan aio lopettaa? Mistä kaikesta nyt jäätkään paitsi?”) lukuunottamatta en todellakaan saanut mitään outoa mainetta tai kokenut että minut olisi jotenkin suljettu ulkopuolelle tai että holittomuutta pidettäisiin poikkeustilana ja juomatonta jotenkin epäkelpona. Ehkä minulla ja meillä on vaan niin fiksuja kavereita ja tuttuja tai sitten totuus vain yksinkertaisesti on se, että kyllä nyky-Suomessa saa ihminen olla juomatta holia, jos niin haluaa. Ilman sen kummempaa draamaa.

Mielenkiintoisinta tässä voisikin olettaa olevan se, että mitä sitten tapahtui, kun viime perjantaina tämän holittoomuusjaksoni kesän terassikauden avajaisissa päätin. Että mitä tapahtui? Taannuinko ensimmäisen lasin jälkeen sössöttäväksi urveloksi ja vähintään muutaman lasin jälkeen minut saikin jo taluttaa pois? Ja kuinka kamala krapula oli seuraavana päivänä ja uskaltaisiko sitä juoda ollenkaan vai poksahtaako maksa heti? Noh, ikävä tuottaa pettymys tässäkin. Ensimmäinen lasi vedettiin tyylillä, eli laatusamppanjaa. Kihahti miedosti hattuun. Kuten se aina ennenkin on tehnyt. Loppuilta juotiin halpaa kuoharia. Nousi sekin päähän ja juttu luisti, muttei yhtään sen kummempi ollut senkään vaikutus, ihan samat vibat kuin ennen holitonta kauttakin. Eli seuraukset ja olotila olivat ihan samat kuin ne aina ennenkin ovat olleet. Mukavaa oli, kympin jälkeen olin jo kotona ja aamulla oli nuutunut ja hieman huonovointinen olo, jota säesti pieni päänsärky. Siis se olotila, jota en erityisemmin ole (ja tuskin kukaan muukaan) kaivannut. Mutta sekin siis ihan sama olotila, kuin ennen holitonta kautta. Tuttua kauraa.

Tämänkin asian suhteen tulin siis siihen tulokseen, että kohtuus on paras tie. Että absolutistiksi en ala (minun alkoholin käytölläni en katso siihen olevan tarvetta), mutta että kyllä riehakkaat kännäys- ja juhlimisvuotenikin ovat jo kaukana takana. En kaipaa kontrollinmenetystä enkä krapulaa. Mutta että edelleenkin aion juoda lasin silloin ja toisen tällöin sekä sen jokaviikkoisen saunakaljan hyvällä omallatunnolla. Toisaalta myös voisin olla ihan hyvin juomattakin, sekään ei ole minulle mikään ”juttu”. Että kippis vaan kaikille, holilla tai ilman! 😉

 

 

 

Opas ei ole mikään oikea ammatti. Vai onko sittenkin?

Olen pakkomielteinen matkailija (jonka mielestä paskempikin reissu aina kotiolot voittaa eikä mikään loma ole koskaan riittävän pitkä) ja aikanaan työskentelin vuosia matkaoppaana. Opasajoilta on ammennettavana tarina jos toinenkin. Aikanaan opaskavereiden kanssa leikiteltiin ajatuksella, että kirjoitettaisiin kirja kaikista hauskoista sattumuksista, kommelluksista ja tarinoista, joita töissä vastaan tuli. Ja niitähän tuli 🙂

Vaikka joku joskus onkin väittänyt, ettei opas ole oikea ammatti (siellähän ne vaan päivät pitkät aurinkoa ottavat ja sangriaa särpivät), voin vakuuttaa, että se on raskasta hommaa ja jos siinä työssä pärjää, pärjää ihan missä vaan. Opas saa toimia mm. lääkärin, psykologin, päihdetyöntekijän, sosiaalityöntekijän, lakimiehen, kasvitieteilijän ja monen muun ammatin edustajan roolissa. Työtunteja ei lasketa eikä palkka päätä huimaa. Mutta ne kokemukset, joita hommassa kertyy, voi pojat, semmoisia ei perusturisti koe!

Matkailijoiden odotukset ja vaatimukset saattavat olla joskus hyvinkin epärealistisia, ei esimerkiksi ymmärretä lainkaan, millaiseen matkakohteeseen on reissu varattu. Muistan erään kerran Thaimaan Khao Lakissa (ihana pieni ja rauhallinen rantakohde, viidakkokylä, josta tuli sittemmin surullisen kuuluisa kuolemanloukko tsunamissa -04) kun samana päivänä lomalle saapunut keski-ikäinen pariskunta soitti oppaiden päivystyspuhelimeen lähes hermoromahduksen partaalla, kun ”täällä on liskoja!” Ja niitä liskoja, niitä on jopa asuinbungalovissa sisällä! Että miten helvetissä matkailijoille voidaan tällaista kohdetta myydä ilman, että tästä varoitetaan myyntipalvelussa ja –katalogeissa? Tähän malliin herra vuodatti tuskaansa karmeasta lomakohteesta rouvan nyyhkiessä taustalla: ”…nyt on loma pilalla ja rentoutuminen kaukana, kun ei täältä kämpästä uskalla ulos astua ja sisälläkin pitää koko ajan vahtia, ettei liskot pääse valtaamaan alaa…” Että kun Suomessa rouva pelkää jo hysteerisenä sammakkoakin, niin mitäs kuule luulet, miten kauhun valtaama on rouva täällä, kaikkien näiden öttiäisten keskellä? Ja juu-u, myönnettävähän se näin oppaanakin oli, että öttiäisiä oli paljon. Oli liskoa jos jonkinmoista, sammakkoa, käärmettä, sirkkaa, isoja matoja, hämähäkkejä ja itikkaa, pörisevää, surisevaa ja inisevää. Ne kun kuuluvat eläimistöön ja kohdekuvauksessakin kyllä kerrotaan, että tämä on viidakkoa ja viidakon eläimistö on monipuolista. ”Mutta me luultiin rouvan kanssa, että se tarkoitti että on apinoita ja silleen, ei kukaan kertonut että liskoja!”. Kerroin heille, että ne liskot, joita on joka nurkka täynnä, ovat gekkoja. Ei auttanut vaikka kuinka lohdutin, että ne ovat ihan harmittomia kavereita ja että paikalliset pitävät niitä onnentuojina, mitä enemmän kämpässä on gekkoja, sitä onnellisempi talo ja perhe. Pariskunta kuitenkin kieltäytyi jäämästä keskelle tätä monimuotoista luontokokemusta ja vaativat saada siirron johonkin, jossa ötököitä ei olisi (”ja katsokaakin että jatkossa tämmöisesta kerrotaan jo matkaa varattaessa!”). Niinpä muuttivat he loppulomaksi Phuketin Karonille keskelle ”betoniviidakkoa”. Se siitä luonnon rauhoittavasta vaikutuksesta.

Reissulaisilla tuntui joskus myös terve maalaisjärki jääneen Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Että kun ulkomaille lähdetään, jää aivot narikkaan kotomaahan ja oppaan apua tarvitaan mitä yksinkertaisimpiin päätöksiin ja asioihin (jotka kotomaassa hoituisivat aivan automaattisesti ja vasemmalla kädellä). Vai miltä kuulostaa keski-ikäisen kaiffarin soitto oppaan päivystyspuhelimeen pyhäiltana Kreetalla, aiheena se, että jääkaappi pitää outoa ääntä. Että kyllä oppaan pitää tälle asialle nyt jotain tehdä, eihän sitä tiedä josko se vaikka menee oikosulkuun yöllä ja syttyy palamaan. Minä sitten kyselemään, että mitäs toivoisit minun nyt asialle tekevän, kun kellokin on jo niin paljon (kymmenen) ja on pyhä eikä kukaan ennen huomista maanantai-aamua tee asialle mitään. No kyllä oppaan pitäisi osata jotain tehdä! Minä sitten heitin vastakysymyksen, että miten ratkaisisit ongelman kotona. Noh, ottaisin varmaan töpselin seinästä, sanoi kaiffari. No niin, mitä jos tekisit niin nytkin? Ahaa, aivan joo. Problem solved. Eikä siinä vielä kaikki, kuten mainosmies sanoisi. Sama kaiffari päätti vielä soittaa puolenyön aikaan uudemman kerran herättäen minut syvästä unesta. Ihan vaan halusi hän kertoa, että hän teki niin kuin puhe oli, otti töpselin pois seinästä. ”Ahaa, no kiitos, kiva kun soitit ja herätit ja kerroit.” Niin niin, mutta kun ei se outo ääni kuitenkaan loppunut siihenkään. Kun hänelle siinä sitten selvisikin, että siellä jääkaapin alla olikin joku ötökkä ja se ääni lähti siitä, pirun kovaääninen elukka olikin. Nyt on ötökkä vainaa ja ongelma poistunut. Että hyvää yötä vaan 🙂

Ja kielimuuri se vasta hauska juttu onkin! Siitä aiheesta voisi ammettaa loputtomuuksiin. Niinkuin silloin, kun vanhemmat rouvat olivat menneet kreetalaiseen ravintolaan aamupalalle ja tilanneet munakkaan. Selvällä suomen kielellä. Ja kun ei tarjoilijapoika ymmärtänyt, otettiin äänivarannot käyttöön, eli puhuttiin vähän kovempaa ja hitaampaa. Että kuule Jorgos, tuo meille MU-NA-KAS. Tässä vaiheessa poikaa ja muita kreikkalaisia paikallaolijoita alkoi niin julmetusti naurattaa. Ja tädit vaan jatkoivat jankkaamista, että MU-NA-KAS, siinä on käytetty MU-NI-A! Että ettekö te ulkomaan elävät nyt ymmärrä selkosuomea. Tässä vaiheessa tarjoilija ja koko työntekijäkaarti jo lähes kieriskelivät naurusta ulvoen pitkin lattioita. Mammat tulivat sitten aamuista insidenttiä päivittelemään oppaan hotellipäivystykseen. Jossa valistin rouvia, että nyt on rouvat kovin kovaäänisesti ja ihan selvällä kreikan kielellä tilanneet naisen sukupuolielintä. Mutta että jos seuraavana aamuna tekisi vieli sitä munakasta mieli, niin silloin voisi pyytää tuomaan ”omeletaa”.

Kulttuurierot olivat myös jatkuva huvituksen ja ärsytyksen aihe. Aasialaiskulttuureissa kun ei paikallinen voi kasvojenmenetyksen pelossa sinulle myöntää, että joku asia (mitä pyydät) ei onnistu tai hän ei ymmärrä mitä hänelle puhut. Hän vain nyökkäilee ja myöntelee ”jes sööl” (huolimatta siitä, mitä sukupuolta olet). Tämän sai tuta opaskollega joka meni Thaimaassa hotellin vastaanotosta tilaamaan hedelmäkoria asiakkailleen lähetettäväksi huoneeseen. Eli aina silloin tällöin VIP-asiakkaiden saapuessa kohteeseen, oppaat tilaavat heille tervetuliaisiksi hedelmäkorin huoneeseen odottamaan. Tällainen tehtävä oli langennut myös opaskollegalleni (kutsutaan häntä tässä vaikka Matiksi) ja näinollen pyysi hän respan tyttöä toimittamaan ”one fruitbasket to room 30, please!” Tyttö hymyili nätisti, pyysi kolleegaani odottamaan ja meni puhelimeen. Tyttö soitti ja soitti johonkin, ilman vastausta. Kollegani oletti, että tyttö yrittää tilata hedelmäkoria keittiöltä ja keittiöstä ei vastata. Kun tyttö aikansa oli soitellut tuloksetta, tuli hän kollegani luo hymyillen pahoittelevasti ja totesi: ” Ai äm soli mistel Matti, bat mistel Fluitbasket is not at his loom ät the moment!”

Takavuosina tuli telkkarista ”Matkaoppaat”- realitysarja. Se oli kertakaikkisen viihdyttävää katsottavaa. Eikä vähiten siksi, että jokainen opas tai joskus oppaana työskennellyt tunnisti sarjassa esitetyt tilanteet. Sarjaa seuranneet tutut ja kaverit kyselivätkin usein, että onko se oppaan homma oikeasti tuommoista ja onko noi jutut ihan oikeasti totta, mitä ao. sarjassa näytetään. Siihen ei voinut muuta kuin todeta, että voi kuulkaa, nuo stoorit ovat vielä pientä ja hyvin siloiteltua totuutta. Että uskokaa tai älkää, totuus on kuin onkin tarua ihmeellisempää 😉

 

Jaa et halua lapsia? Höpö höpö, totta kai haluat!

Näin loihe lausumaan eräs puolituttuni, kun kerroin etten halua tai ole koskaan halunnut lapsia. Tämä supermamma Jumalan armosta (tiedättehän sen naistyypin joka täysin ilman mitään ongelmia putkauttelee maailmaan vauvoja, plop plop plop…ja jonka mielestä nainen ei ole nainen, jollei hänellä ole lapsia) ei voinut millään ymmärtää moista ajatusta tai vaihtoehtoa. Ja vielä naisen suusta! Ei tullut ymmärrystä tai kunnioitusta supermammalta meikäläiselle, aikuiselle ihmiselle (olin siihen aikaan jo pitkälle päälle kolmekymppinen), jonka voisi olettaa jo tarpeensa tai tulevaisuudensuunnitelmansa tietävän. Olimme tuolloin juhlimassa ystävättäreni polttareita ja ajelemassa juhlapaikalle.  Samaisessa autossa istui tiettykin rakas polttarisankari, joka tuohon aikaa suri tahatonta lapsettomuuttaan ja yritti aina menkkojen alkaessa nieleskellä kyyneleitään ja lohduttautua ajatuksella että pian tärppää. Ymmärrystä tai kunnioitusta ei liiemmin herunut supermammalta polttarisankariakaan kohtaan (joka sattuu olemaan supermamman sisko), sen verran tilannetajutonta toimintaa oli hänen ja muiden äiti-ihmisten meininkin tuona kyseisenä polttari-iltana.

Samaisissa polttareissa oli minun (vapaaehtoisesti lapseton) lisäkseni siis liuta ”lapsellisia” naisia ja kaikki kyllä tiesivät polttarisankarin aran ja herkän tilanteen. Mitenkään asian tila ei kuitenkaan rajoittanut mammojen suurta intoa tohkeilla ja pullistella koko polttari-illan omasta äitiydestään ja jälkeläisistään. Että mimmoista pottuporkkanamuusia se teidän Timo-Petteri syö? Ja kyllä on kuulkaa meidän Nuutti- Eenokilta tullut taas jännän väristä kakkaa. Mutta Mittumaari-Pilviheilimöllä on ollut outoa ihottumaa, liekö allergiaa? Ja vaikka sekä minä että polttarisankari itse yritimme useaan otteeseen illan aikana kääntää keskustelua pois lapsiaiheesta (herkkä ja tuskallinen paikka polttarisankarille) ja enemmän illan aiheeseen sopivaksi (villi tyttöjen ilta, entiset poikaystävät, punastuttavat muistot ja kokemukset, otetaas vaikka vähän viinaa ja tehdään hulluuksia…), niin ei auttanut mikään! Ei kääntynyt äiti-ihmisten kelkka tai puheenaiheet millään. Koko helkkarin polttari-ilta oli yhtä kakaran kakkaa, revenneitä välilihoja ja paskavaippoja. Siitäpä tulikin polttarisankarille ikimuistoinen ilta, vaikkakaan ei ehkä ihan sillä tavalla kuin ajatuksissa oli. Että terkkuja vaan supermammoille, teitte lähtemättömän vaikutuksen.

Mikä on tarinan opetus? Se on se, että hienotunteisuus on kovaa valuuttaa siitäkin huolimatta, että oma elämä pyörii nahkapokaalin ympärillä. Olisi suotavaa, ettei käytöstavat ja aivokapasiteetti lentäisi romukoppaan saman tien, kun se oman elämän keskipiste on tuupattu maailmaan. Olisi myös toivottavaa, että ymmärrettäisiin ettei kaikilla ole sama elämäntilanne, tavoitteet ja ajatukset kuin sinulla tai lähipiirilläsi. Tarinan opetus on myös se, ettei kenenkään lapsentekoa tai -tekemättömyyttä kannattaisi kovin kovaan ääneen mennä arvostelemaan tai puimaan (tai omalla tilanteellaan brassailemaan jos tietää ettei vieruskaveri ole yhtä onnekas), ellei asianomainen itse ole siihen halukas tai tahdo aiheesta keskustella.

Miksi kirjoitan tästä nyt? Lauantaina oli lapsettomien lauantai (sitä on vietetty jo parikymmentä vuotta äitienpäivää edeltävänä lauantaina) ja sunnuntaina juhlittiin äitienpäivää. On ihminen sitten vapaaehtoisesti tai tahattomasti lapseton, on hänellä oikeus omaan päivään. Ihan niinkuin äideillä on oikeus omaansa. Mutta joidenkin mielestä semmoinen lapsettomuuden ajatukselle omistettu juhla on sopimaton. Vain äideillä on oikeus juhlia. Ilta- Sanomat kirjoitti viikonloppuna nettisivuillaan vapaaehtoisesti lapsettomasta naisesta ja jo oli mielensäpahoittajat möksähtäneet (ei ole äitienpäiväviikonloppuna oikeutta julkaista moisia juttuja noin julkeista ja tunnekylmistä akoista jotka eivät ymmärrä omaa tehtäväänsä tässä maailmassa)! Että kyllä vaan on maailma hävyttömäksi mennyt 😀

Itse olen itsestäänselvyytenä ja onnellisesti lapsettomuuteni valinnut, eikä minua voisi vähempää kiinnostaa millaisia sammakoita ja hölmöyksiä supermammat (ja heidän kaltaisensa) suustaan päästelevät. Minulle riittää muutama kummimuksu (joista yksi on tarinan polttarisankarin tiitiäinen, eli onnellinen oli tämänkin tarinan lopputulos 🙂 Mutta heille, joille asia on arka tai joita painostetaan lapsenteossa (suuntaan tai toiseen), pitäisi antaa myös muita vaihtoehtoja ja oikeus puhua asiasta ilman, että muut asiaan puuttuvat, tuomitsevat tai hyviä neuvoja jakelevat. Eli olkoon voima kanssanne ja elämä oman näköisenne, lapsilla tai ilman!

 

 

 

 

 

 

Hei sinä pessimisti!

Niin juuri, sinä mutrusuu ja ryppyotsa, puhun juurikin sinulle! Puhun sinulle, joka olet sitä mieltä että ”pessimisti ei pety ja mulla on kyllä oikeus ajatella ja sanoa just niin kuin mieleni tekee”. Mietihän hetki, mitä aiheutat ympäristöllesi. Onko tosiaankin niin, että sinulla on oikeus valuttaa negatiivisuutesi toisten niskaan ja tartuttaa heihin paskat ja mustat fiiliksesi ihan vain sillä verukkeella, että ”kyllä realiteetit pitää ottaa huomioon ja tiedostaa faktat”. Se että sinun mielesi on patamusta ja negatiivisuuden tahraama, ei välttämättä tarkoita, että muut näkevät ”samat synkät faktat” kuin sinä. Huonoja päiviä osuu kaikille, mutta jos jatkuva negatiivinen asenne kuuluu enemmänkin peruspersoonaasi ja ehkä jo läheisetkin huomauttelevat tai väki kaikkoaa ympäriltäsi, olisiko aika miettiä ajatusmaailman ja -mallin muokkaamista valoisampaan suuntaan?

Olisiko aika tiedostaa energia, jota muihin levität? Olisiko aika tiedostaa se, että energia, jota ympärillesi levität, voi olla ympäristöllesi myrkkyä? Josko oikeasti alkaisit ajattelemaan, että ihan kuin on ympärilläsi olevilla ihmisillä oikeus suojautua esim. tupakinsavulta, on heillä oikeus suojautua myös sinun levittämältäsi myrkyltä. Sillä vaikka niin moni tupakoitsija/juoppo/työnarkki väittää, että ”eipä kuulu muille, omapahan on ongelmani”, niin eihän se niin ole, vai onko? Heidän ”oma yksityinen ongelmansa” aiheuttaa paljon surua ja huolta ympäröiville ihmisille sekä näkyy myös negatiivisesti koko kansanterveydessämme. Ja niin muuten tekee sinun asennevammasikin. Puhumattakaan siitä, mitä perusnegatiivinen asenteesi ja ajatusmaailmasi tekee sinun ihmissuhteillesi. Saattaa nimittäin olla niin, että löydät itsesi aika pian ihan vain itsesi ylevästä ja yksinäisestä seurastasi synkistelemästä. Sinua ei ehkä kukaan vaan yksinkertaisesti enää jaksa kuunnella.

Negatiivinen ja musta ajatusmaailma on helkkarinmoinen saastuttaja ja jopa kansanterveydellinen riski. Mieti sitä seuraavan kerran kun haluat ylitsevuotavaisesti ilmaista ”ei ole olemassa pessimistejä, on vain realisteja”- kaltaisia ajatuksia saastuttaaksesi työyhteisösi/ kaveripiirisi/perheesi/sukusi jnejne. Mieti sitä kun haluat seuraavan kerran kertoa läheisillesi ”ettei tuosta kuitenkaan mitään tule/ älä ole haihattelija/kaikki on päin p***ä, kaikki menee aina pieleen/ ei mitään kuitenkaan kannata yrittää”. Moisilla lauseilla tarpeeksi usein viljeltynä voi olla erittäin kauaskantoiset seuraukset. Haluatko olla se ainainen synkistelijä, jonka kanssa kukaan ei enää halua olla tekemisissä? Haluatko olla se äiti/isä/sisko/puoliso, jota terapiassa muistellaan ainaisena dissaajana ja negatiivisuuden levittäjänä?

Minä kyllä tiedän mistä minä puhun. Minäkin olin joskus sellainen. Minä heräsin ajattelemaan asiaa siinä vaiheessa, kun silloinen esimieheni otti minut puhutteluun. Hän aloitti kehumalla lavein sanakääntein sitä, kuinka iloisia he työporukkana ovat, kun olen heidän työkaverinsa ja kuinka olen aina ollut sellainen porukan ”hengenluoja”. Erityisen iloisia he ovat niinä päivinä, kun olen riemukkaalla mielellä ja sitä myöten aamupalaverissa levitän porukkaan hyvää fiilistä ja tartutan iloisuuteni myös muihin. Siitä on sitten kaikkien mukava lähteä päivän töihin. Mutta kuulehan Jossu, esimieheni jatkoi, oletkos koskaan ajatellut sitä, millaista tunnelmaa ja tunnetilaa tuot mukanasi työporukkaan niinä päivinä, kun olet pahalla päällä? Kun kävelet toimiston ovesta sisään kuin myrskyn merkki ja kiroilet tullessasi. Oletko huomannut, että niinä päivinä myös muiden mieli synkkenee, sillä sekin tunne tarttuu. Että olisikos mahdollista, että jatkossakin senkun jatkat hyvän fiiliksen tartuttamista hyvinä päivinä, mutta laittaisit sordiinoa päälle niinä huonoina päivänä. Ettei meidän kaikkien tarvitsisi lähteä mustin mielin päivän töihin niinä päivinä, kun Jossulla sattuu olemaan sukka mytyssä.

Tuosta päivästä lähtien olen aina pyrkinyt miettimään sitä, millaista energiaa ympärilleni levitän ja mitä tulee huoneeseen, kun minä tulen huoneeseen? Olisiko sinunkin aika miettiä?