Ja podepoika Mijaksesta…

Meille muutti viisi viikkoa sitten uusi tyyppi. Se oli löytynyt aiemmin harhailemasta jostain Mijaksen syrjäkyliltä ja sen tassu oli murtunut. Kai joku välinpitämätön ihminen oli autollaan sitä tönäissyt. Sen oli sitten ottanut huomaansa kiltit tädit (kuulemma joku hyväntekojärjestö), jotka oli hoitaneet pojan tassun kuntoon ja se oli saanut nimekseen Dalton. Sillä on hörökorvat ja se näyttää ihan katkaravulta, kun se pistää ittensä nukkumaan kerälle. Mamma väittää myös, että sen anturat tuoksuu popcornille ja Suvilla herahtaa moisesta vertauksesta vesi kielelle.

Mamma sanoi, että se on rodultaan podenko ja että se on metsästysrotu täällä Espanjassa. Me ei semmosista mitään tiedetä, kun me vaan metsästetään nappuloita ruokakupista ja joskus satunnaisesti liskoja talon seiniltä. Ja nekin kuitenkin pääsee meiltä aina karkuun. Ei ole meistä suuriksi saalistajiksi. Mutta toi podepoika on toista maata! Tuolla se lenkillä painaa kuono maassa ja kun se saa vainun, se ilmottaa mammalle haukulla, että nyt olis syytä edetä rivakasti, saalista tiedossa. Toi mamma vaan on nykyään sen lajin viherpipertäjä ja porkkananpurija, ettei se tajua minkään saaliin päälle yhtään mitään ja niin jää podepojalta saalis saamatta. Nappulakupin saalistarjontaan on senkin tyytyminen. Ja siinä missä me hotastaan ruoka pureskelematta tuulensuojaan (tai no Suvi ainakin hotkii aina ihan tärinässä sapuskansa) alta aikayksikön, tota podea mamma joutuu maanittelemaan syömähommiin. Ja kun ei sille oikein meinaa maanitellenkaan sapuska maistua, niin mamma sitä sitten kädestä syöttää. Jo on aikoihin eletty! Me siinä vieressä sitten syynätään, että jos ei arvon herralle sapuska maistu, niin kyllä me autetaan.

Alkuun me vähän protestoitiin tota uutta velipoikaa vastaan (tai siis Sissi protestoi, muut oli vaan, että ”jaa, taas joku uusi tyyppi”), mutta mamma selitti, ettei tää varsinaisesti ole ton pojan koti, vaan se on täällä meillä sen aikaa, kunnes sille löydetään oma (täydellinen) koti. Eli että tää meidän koti on sille vaan semmonen sijaiskoti, jossa se opettelee kotikoiran elämää. Sillä ei kuulemma todennäkösesti koskaan ole ollut omaa kotia, petiä, ruokakuppia ja ihmistä, joka sitä rapsuttelisi ja silittelisi. Ensi alkuun se pelkäsi omaa varjoaankin ja se linnottautui tuonne meidän vierashuoneeseen. Päivä päivältä kuitenkin se rohkaistui aina pikkuisen enemmän ja uskaltaa nyt jo ihan itsekin pyörimään muuallakin kotinurkissa. Alkuun mamma vei sen hihnassa tohon meidän pihallekin, kun mamma pelkäs, että arkajalka saattaa yrittää karata (vaikka piha onkin aidattu). Mamma sanoi, että jos podepoika säikähtää jotain, sitä ei mitkään aidat pitele. Mutta pikkuhiljaa mamma tajus, ettei hörökorvaa saanut vapaaehtoisesti pihalle, vaikka ovet olis kaiket päivät auki. Pode oli ja pysyi tiiviisti vierashuoneen sängyssä siinä katkarapuasennossa ja pälyili sieltä kaikkea, mitä ympärillä tapahtui. Mutta muutaman kerran on jo ihme tapahtunut ja poika on ihan itsekseen tupsahtanut takaterdelle mamman kanssa pihapuuhia seurailemaan. Eli pienin askelin arkuli rohkaistuu, mekin sille yritetään mallia näyttää. Siis ettei mitään pelättävää ole ja iskäkin on ihan hyvä heppu (iskää Daltsu arastelee vieläkin, vaikka senkin kanssa kuitenkin on jo edistytty, nyt jo uskalletaan iskän nenää vähän varovasti käydä lipasemassa, kun iskä ”vetää maihin” eli menee maahan poden kanssa makoilemaan).

Itsestään selvää kuitenkin on, että pode on mamman poika. Se kävelee mamskun perässä ympäri kämppää ja varmistaa aina tasasin väliajoin, että mamma on tallessa (jos se vaikka on eri huoneessa). Mamma nimittelee sitä ”huolipäärynäksi”, kun aina välillä huolestunut nenu kurkkaa toisesta huoneesta, että onhan mamma vielä siellä. Ja mamma sanoo, että se on sen pihkasilmäinen ja pinkkinenäinen kultapoika. Yöööök, ällöä läpertelyä! Meitä vähän välillä moinen naurattaa. Vaikka on se meidänkin mielestä ihan kaunis poika. ”Puhu vaan omasta puolestas”, sanoo Sissi ja ja Suvi Somalle, ”sun mielestä kaikki pojat on ihania ja tunget koko ajan Daltsuakin pussailemaan!”

Heinäkuun puolessa välissä Mijaksen podepoika kuitenkin lähtee meiltä (ei hetkeäkään liian aikaisin, sanoo Sissi), mamma vie sen mukanaan Suomeen. Siellä kuulemma Daltsu-poikaa odottaa maailman paras oma koti ja mamma on ihan hurjan iloinen sen vuoksi. Toisaalta sitten taas, me tiedetään, että se ottaa todella koville mammalle ja se itkee silmät päästään. Me kun tunnetaan se ja tiedetään kuinka kovasti se aina kiintyy noihin kotihoitolaisiin ja sen on kovin vaikea niistä erota. Vaikka se tietää, että ne saa ihan parhaan kodin ja omat ihmiset. Mutta silti se tulee ikävöimään popcornintuoksuisia anturoita ja katkarapukerää sekä ihan hulluna vispaavaa iloista häntää, kun poika riemastuu mamman tullessa kotiin jostain. Ja tiedetään me sekin, ettei tämä ole viimeinen kotihoitolainen meillä. Kohta mamma alkaa taas pehmittelemään iskää siihen ajatukseen, että voitais ottaa joku kotia etsivä reppana meille nurkkiin pyörimään, kunnes sille löytyy koti. Ja iskä heltyy ja hoitolainen tulee, mamma kiintyy ja itkee sitten taas itsensä tärviölle, kun se saa kodin jne. Sama oravanpyörä toistuu ja toistuu 😉 Suvi yrittää kysyä, että miten se orava ja pyörä tähän nyt liittyy, mutta Sissi sanoo, ettei nyt jaksa selittää, hän kertoo sitten myöhemmin. Nyt on aika hypätä iskän, Soman ja podepojan viereen päikkäreille vierashuoneen sänkyyn ja Suvi sujahtaa sängyn alle omaan pesäkoloonsa pötkölleen.

Vappu tulee, oletko valmis?

Mamma sanoi eilen, että kohta tulee vappu ja me rynnättiin valmiiksi portille odottamaan. Että kuka Vappu ja mitä se tuo tullessaan? Täytyy myöntää, että ollaan vähän niinkun kyllästyneitä jo noiden kahden, siis iskän ja mamman, naamoihin ja mielellään kyllä tavattais jo muitakin tyyppejä. Niinkun se Vappu. Etenkin jos se tuo heekkuja.

Mutta mamma käski meidät portilta pois haukkumasta, ettei naapurin brittiäijä taas hermostu ja tule huutamaan aidalle. Se onkin kuulkaa oikeesti ihme ukko, sille tässä naapurustossa vähän kaikki naureskelee ja naapurin espanjalaistäti sanoi, että se on ”loko”. Suvi ja Soma ei tiedä mitä se ”loko” tarkottaa, mutta Sissi ymmärtää sevverran kieliä, että se selitti sen tarkoittavan, että ukko on kahjo. Hassua siinä on se, että se on muuttanut maailman äänekkäimpään maahan, vaikkei se kestä ääniä! Se ja sen yliföönattu rouva ovat päättäneet, että naapuruston kuuluu elää, kuten he haluavat. Eli sillälailla, ettei pidä mitään ääntä. Erityisesti siis, ettei koirista lähde ääntä. Ja josko sitten lähtee, tulee huutoa, tai ne suihkuttaa vesiletkulla ohikulkevia mekkaloitsijoita. Juu, ihan oikeesti! Se ukko asensi joku aika sitten letkun aitaansa niin, että se suutin osoitti tuohon tielle ja jos/kun koira siitä sitten ohi meni ja haukkui (niinkun esim. naapurin susikoirat lenkillään teki), äijä ruuttas vesisuihkun niitten niskaan. Tämmösestä toiminnasta ei sitten naapurit oikeen tykänneet, vaan sanoivat ukonkäppänälle, että se on julkinen tie ja siinä on oikeus kulkea ja vaikka vähän ääntäkin pitää. Että ota nyt se letku pois siitä hyvän sään aikaan. Ukko otti.

Mekin on sen ukon ja akan raivo saatu tuta, kuten naapurin pikkukoiratkin. Kerran se ukko potkas ohimennessään naapurin pikkukoiraa ja naapurin täti huusi kun sumusireeni, paljon rumia sanoja. Mamma sanoi, ettei hän juuri kauheasti espanjaa ymmärrä, mutta ne semmoset sanat mammakin tajus. Ja joskus, kun meistä tai naapurin pikku ”perroista” lähtee heidän mielestään liikaa ääntä, ne tulee huutaan tuohon aidalle tai naapurin portille mielipuolisesti, että ”Sadap! Sadap! Sadap!” Ja me/naapurin koirat huudetaan takas, ettei me ymmärretä mitä sää sanot. Ja sit ne huutaa vieläkin kovempaa ja me tietty myös. Mamma sanoo, että tilanne on nykyään vähän semmonen ns. oravanpyörä. Eli että nyt siinä on käynyt niin, että kun me kuullaan sen naapurin m***un (Suvi paheksuu mamman kiroilua ja sanoo, että vaikka se ukko onkin pölvästi, niin ei silleen saa sanoa!) ääni tosta aidan vierestä, meitä alkaa murisuttaa. Että siis sen ja sen tuulitukkaisen eukon äänistä on tullut meille ns. ”triggeri”. Me ei tiedetä, mikä se triggeri on, mutta Sissi epäilee, että se tarkoittaa sitä, että niiden ääni laukaisee meissä puolustusreaktion. Eli että mitä useammin ja kovempaa ne on tuossa sitä ”sadappia” käynyt huutamassa, sitä vastenmielisemmäksi niiden ääni meille käy. Ja kun me kuullaan niiden ääni, meitä alkaa pelottaa ja haukututtaa ja jos me aletaan haukkumaan, ne tulee tohon aidalle huutamaan ja me haukutaan lisää. Kinkkinen tilanne eikö totta?

Silloin kun tämä tilanne alkoi/kärjistyi ensimmäisen kerran (ukko ja puuhkatukka tuli kimpassa meille ja mammalle tohon aidalle huutamaan), Jonna-täti ja Tero-setä sanoi, että ne on ehkä semmosia introvertteja (”Intro mitäh?”, kysyy Sussu ja Soma sanoo, että verttejä, vaikkei tiedä itsekään mikä se semmoinen vertti on). Eli semmosia, jotka hiljaa itsekseen kerää kiukkua ja kun sitten räjähtää, niin mossahtaa kunnolla. Ja että josko mamman ja iskän pitäis yrittää kutsua ne kahville tai muuten sillälailla koittaa tutustua niihin ja lieventää tilannetta. Mamma sanoi, että olkoon vaikka mitä, mutta että hän taas on semmoinen vertti, ettei hän m***uja (Suvi herkkänä tyttönä tuskailee mamman kielenkäytön kanssa) kotiinsa kutsu tai ala nöyristelemään. Että jos/kun naapuri ei osaa normaalisti puhua ja kommunikoida ja koska me oikeasti ollaan hyviä naapureita, eletään ihan normaalia elämää (me ei millään muotoa räkytetä jatkuvasti ja häiritsevästi), on meillä oikeus kotonamme olla ja elää niinkuin me eletään, eikä siihen ole konkkanokilla mitään sanomista. Me ei tiedetä mikä se konkkanokka on, mutta kai se on synonyymi englantilaiselle. ”Syno mikä?” kysyy Suvi ja Sissi selittää kärsivällisesti, että samaa tarkoittava sana.

Kerran iskä sano niille (kun ne taas rutisi tuolta aidan takaa), että ”ne on koiria ja että koirat haukkuu kun joku tulee portille tai kulkee tossa kadulla. Se on normaalia ja vähän niinkun koirien tehtävä”. Ja Sissi jatkaa Suville (joka on porukan pahin räpättäjä ja jolla lienee vanhoja traumoja aiemmasta elämästä romanialaisen orpokodin pihalta): ”Vaikka mamma sanookin susta, ettet sää ole se ”penaalin terävin kynä”, niin se sanoo myös, että se rakastaa sua valtavasti ja että persoonallisempaa koiraa saa hakea. Sää oot semmonen hassunassu, ettei paremmasta väliä ja kaikki me rakastetaan sua just semmosena kun sää olet. Että räpätä vaan, sää saat kotonas jutella, jos asiaa on!” ❤ Ja vaikka Suvi meinaa ryhtyä protestoimaan, ettei hän ole kynä ja ettei hän edes tiedä, että mikä se penaali on, niin tyytyy sitten vain huokaisemaan tyytyväisenä ja asettautumaan kerälle päiväunille omaan pesäänsä.

Koronakaranteenista kajahtaa!

Nyt kuuluu kummia täältä Espanjasta! Mamma ja iskä on ihan koko ajan kotona eikä me voitais iloisempia olla. Ne höpöttää jostain koronasta ja karanteenista ja sanoo, että nyt pitää pysyä ihan omissa porukoissa. Ja mehän pysytään 🙂 Mitä nyt Soma käy tuolla sitruunatarhalla monta kertaa päivässä tarkistamassa mämyhi-tilanteen. Jaa että mikä on mämyhi? No siihen kategoriaan kuuluu mäyrä, myyrä ja hiiri sekä oikeestaan ihan kaikki hyönteistä isommat ötökät. Meistä ne on ällöjä, toteavat Suvi ja Sissi, mutta tosta honkkelikoivesta ne on jänniä. Ja sit kun se niitä mämyhejä on siellä aikansa hoonannut, se tulee pussaamaan mammaa ja iskää naamasta.

Mutta siis tää kotoiluhomma (mamma sanoo, et se on aina vihannut tota kotoilu-sanaa, mutta että nyt ei just parempaakaan tähän hätään keksi)… Sen jälkeen kun mamma palas pari viikkoo sitten taas sieltä Namimaasta, se nukkui ensin kaksi päivää putkeen, kävi tekemässä pari päivän töireissua ja sen jälkeen se onkin kökkinyt tässä kotona. Ei mitään töihommia. Eikä iskäkään mene töihommiin, se tekee niitä kotona. Tossa keittiön pöydällä sillä on nyt kotitöitoimisto. Suvi hei, se on työ eikä töi, huomauttaa Sissi vierestä. No olkoon mikä on, sanoo Suvi, niitä hommia se nyt tekee kotona ja mamma huokailee kun kaikki sen töit (”Suvi, se on työ”, korjaa Sissi) peruuntui eikä sillä ole mitään hommia, mistä sais maniskaa. Että kireet ajat koittaa ja seuraavat kuukaudet syödään pettuleipää. Mitäh?!, havahtuu Soma päiväuniltaan sohvalta. Mammalla ei oo mania? Mutta sillähän meille ostetaan heekkuja. Ja jos ei oo millä ostaa, tarkottaako se sitä, ettei me saada heekkuja?! Nyt ilmaantuu huoliryppy jo Sissinkin otsalle ja Suvia alkaa itkettää. Sitäkö se meinaa? Heekutonta koronaa. Eikun karanteenia. Eikun..? Pikkuässät pitävät asian tiimoilta hätäpalaverin ja tulevat siihen tulokseen, että kyllä kaapissa heekkuja riittää, justiinhan sinne kannettiin monta pussillista puputettavaa. Sissi vannoo nähneensä. Tilanne rauhoittuu, kun heekkukriisi ei olekaan totta. Soma jatkaa päiväuniaan, Sissi hyppää jakkaralle iskän työpisteen viereen jatkaakseen iskän assarina toimimista (se sisältää mm. henkisenä tukena olemista ja silitysten kerjäämistä) ja Suvi painelee pihalle seuraamaan livelähetystä tiputeeveestä. Takapihan lentohäkissä on 11 pikkutirppa, joita Suvi vahtaa silmä kovana, tiputeevee on sen mielestä viihdettä parhaimmillaan.

Nyt kun mamma tossa notkuu nurkissa ilman töitä, vois luulla, että sillä käy aika pitkäks. Mutta se puuhaakin ihan koko ajan jotain. Nyhtää rikkaruohoja ja hoitaa kasveja, lakaisee terassia, roikkuu somessa, lukee kirjoja, tekee ristikoita, kuuntelee äänikirjoja, viestittelee kavereille, käy keräämässä sitruunoita ja mandariineja tarhalta, hölmöilee meidän kanssa ja arvatkaa mitä muuta…. *rummun päristystä*… tekee jopa ruokaa! Tätä päivää ei iskä olis uskonut ikinä näkevänsä, meidän mamma kun ei ole mikään kotitalousihminen. Totta puhuen se on ihan avuton noissa keittiöhommissa. Suvi alkaa muistella yhtä aamua, kun mamma päätti keittää puuroa. Se ylpeenä sitä sitten iskälle aamulla tarjoili. Mut ei iskä sitä pystynyt syömään, kun se oli niin suolasta. Mamma siihen sit tuhahti, että on se kumma kun mikään ei kelpaa. Kun yleensä iskä marisee, että ruoka on suolatonta. Mamma ajatteli laittaa nyssi riittävästi. Semmonen tumpelo se toi meitin mamma on. Sille kuulemma oli joskus silloin monta vuotta sitten sinkkuaikana joku ukko todennut, että ”mitä hyötyä susta sitten on, kun et siivoa, kokkaa tai tee lapsia.” Mamma oli siihen todennut, että hänellä on muita avuja. Me ei kyllä oikeen tiedetä, että mitä ne on. Soma keksii, että hyvä se on lelua heittämään. Sissin mielestä taas sen jaloissa on hyvä nukkua yöt, se on sillälailla turvallinen. Suvi puolestaan toteaa, että mamma on silleen ymmärtäväinen hänenkin suhteensa, vaikka hän onkin vähän semmonen omanlaisensa haahuilija. Yhteenvetona todettakoon, että meitin mammana se on ihan paras, kovasti se meitä hyvänä pitää ja herkkuja antaa. Ja vaikkei se enää ikinä menis töihin, me oltais kovasti iloisia siitä. Kunhan iskä sitten ostais meille heekkuja, huikkaa Suvi.

Se mammaa kyllä vähän harmittaa, kun se ei tänään päässyt lähtemään viikoksi Suomeen (meitä se ei harmita), vaikka sillä oli sinne lentoliput. Sen oli tarkoitus käydä siellä ainakin teatterissa ja Pate Mustajärven keikalla. Se kun on tommonen teatteri- ja Pate-vani. Suvi, se on fani, korjaa Sissi. No olkoon mikä on, mutta semmonen mamma on. Ja sillä Patellakin on kuulemma koira Romaniasta, oliskohan joku meidän sukulainen, pohtii Sissi. Eli ei se ihan turha ukko voi olla, toteaa Suvi. Ehkä mekin ruvetaan sen vaniksi, tässähän ollaan lähes sukulaisia sen koiran kanssa!

Sit tiätty mamman piti nähdä niitä kummikoiriansa, sillä kun on aina niiden tassun jälki sydämessä. ”Höh, miten niitten tassut sinne on osuneet?”, kysyy Suvi ja Sissi kertoo sen olevan semmoinen kielikuva. Ne on ne Tytti-koira ja Hanskubansku (oikeesti se on Hanna), jotka se auttoi Terttu-tädin laumaan täältä Espanjasta. Muistatteks ne? Sit tietty sen piti treffata äitiänsä ja Tiina-serkkua. ”Se on se Tiina, joka täällä on käynyt pariinkin otteeseen, ja jonka naaman päällä piti aamuisin käydä kävelemässä, että se tajus herätä”, sanoo Sissi. Katjaakin sen piti nähdä. Soma muistaa Katjan hyvin. Se on se täti, joka oli täällä sillon kaksi vuotta sitten pääsiäisen vietossa, kun hän kotiutui tänne omaan kotiin. Ja tietty mamma olis käynyt myös Jonna-tätiä ja Tero-setää treffaamassa. Niitä pikkuässät muistaa ja kaipaa erityisen lämmöllä, niillä kun on aina aikaa täällä ollessaan temppuilla tyttöjen kanssa, antaa rapsuja ja herkkuja. Vaikka niitten tuomat lelut vähän heikkoa tekoa onkin, sanoo Soma. Soma kun on tuhonnut (Soma kutsuu sitä tuunaamiseksi) lähes kaikki niitten tuomat lelut. Olis mamma montaa muutakin hyvää tyyppiä varmaan tavannut ja nyt sitä surettaa kun ei se näekään ketään. Mutta me yritetään sitä lohduttaa, että kyllä se viä kaikkia pääsee tapaamaan, kunhan tämä maailma tästä taas asettuu mallilleen. Sitä odotellessa me lähetetään täältä kaikille lämpöisiä terveisiä. Me kovasti toivotaan, että te kaikki ymmärrätte pysyä kotona turvassa ja terveenä. Meillä on täällä kaikki hyvin, toivottavasti teilläkin. ❤

PS. Kuvassa me ollaan Tero-sedän sylissä (arvatenkin on just saatu jotain heekullista heekkua), mutta koska Tero tahtoo olla semmonen inkokniitto, niin me rajattiin kuva silleen, että vaan meidän karvaiset naamulit näkyy 🙂 Sussu varmaan haahuilee taas jossain omia menojaan, sillä kun on ne nautabuutsit. Ne, joilla kuljetaan omia polkuja. ”Se mainos oli Camelbootseista”, korjaa Sissi Somaa ja Soma sanoo, ettei hän semmosia iänkaiken vanhoja juttuja voi muistaa.

Köökin kummitus

Me haluttiin tulla kertoon, et meillä on uusi keittiö, enää lattia puuttuu! Siellä kelpaa nyt iskän meille heekkuja kokkailla 😊 Mutta kyllä siinä kestikin! Melkein kaksi vuotta mamma ja iskä höpötti keittiöremontista (kun tuskailivat tuon vanhan lahon köökin kanssa) ja tietty mamma sai asian tiimoilta parit raivarit sekä tirautti parit itkut. Niin se aina tekee, kun hommat ei mee niin kuin siellä strömsöössä. ”Niinkun missä söössä?!”, kysyy Suvi huuli pyöreänä eikä Sissi ehdi alkaa selittämään, vaan jatkaa juttua tohkeissaan eteenpäin.., että tiiättekö mitä? Meillä on täällä myös ihan ihka oma kummitus, niin mamma sanoo. Ei siis varsinainen oopperan kummitus, vaan Kasa Mattilan kummitus. Me ei uskottu, mut mamma sano, että se varmaan on se setä (tai vaikka tätikin), joka tän talon on rakentanut ja nyt se on hermostunut, kun mentiin rymsteeraan keittö uuteen kuosiin. Mamma kerto, et se oli lauantaina tiskatessaan ulkona (tua vanhassa köökissä) nähnyt silmänurkastaan, kun joku kulki edestakasin siitä oven editse. Mamma luuli et se oli iskä. Mut ei se ollu, iskä oli sisällä jotain säätämässä. Sit illalla, kun siä vanhan keittiön pöydällä oli laatikko täynnä teetä, riisiä jne, niin ne tavarat oli kaikki tippunut ja levinneet pitkin keittiön lattiaa. Ilman, et kukaan oli käynyt siellä. Iskä tietty syytti meitä, et me oltas sinne kuroteltu heekkusia hamuamaan, mut sit ne tajus, että ovi on ollut koko ajan kiinni, eikä me edes yletyttäis sinne… Mamma sit keräs ne kimpsut ja kampsut takasin lootaan ja nosti takas pöydälle. Ja arvatkaa mitä? *rummunpäristystä* Seuraavan kerran kun mamma meni sinne, ne oli taas tippuneet ja levinneet pitkin poikin lattialle :-O Eiks oo spookyä? ”Jaa Snooppya”, kysyy Suvi, ”eiks se oo Ressu-koira?” Sissi viittaa Suvia tassulla hiljenemään ja Soma sanoo, että ”Jaa Ressu-koira, sehän se on kiva poika, tulisko se vaikka meillä käymään kylässä?” ❤

Illalla ne oli sit päivän tohinoista niin töttöröö, et ne meni ajoissa nukkuun. Me tietty kuorsattiin omissa peteissä (Suvi etenkin kuorsaa ihan hulluna, se kun on punkeroitunut ihan karmeeks pläskiks, kun se syö tuolta viikunapuiden alta pudonneita viikunoita aina kun vaan mamman silmä välttää, valaisee Sissi), mut mammaapa ei sit nukuttanutkaan, vaan se käänsi ja väänsi ja oli vielä yhden jälkeen yöllä hereillä. Silloin kuului sieltä vanhan köökin suunnalta kauhee räsäys ja mamma arvas oitis, että kummajainen tahtoi vielä vähän mekkaloida. Mamma ei kuitenkaan jaksanut lähteä yöllä katsomaan, vaan vasta aamusella sit totesivat, että iso raskas kulhollinen pekaanipähkinöitä oli tipahtanut maahan ja kaikki pähkinät oli pitkin poikin ja kulho tietty päreinä lattialla. Niinpä mamma sit päätti jutella sille kummajaiselle. Se sanoi sille, ettei sen pidä ollenkaan olla huolissaan. Me ei olla tihutöitä täällä talossa tekemässä, vaan nimenomaan suurella kunnioituksella tätä rakkaaksi kodiksi itsellemme remontoidaan. Ja ettei tule hänen surra, keittiöstä tuli entistä ehompi ja hän on tervetullut senkin tarkastamaan. Ja että tästä vanhasta keittiöstä tulee jossain vaiheessa sauna ja hän voi tulla meidän kanssa saunomaan. Eli hän vois vähän niin kuin muuntautua keittiötontusta saunatontuksi 😊 Iskä kyllä sanoi, että turhaa sää sille juttelet, ei se suamee ymmärrä. Mutta mamma sanoi, ettei hän usko henkimaailman tyypeillä olevan moisia rajoitteita ja että kyllä se tajuu, kunhan nätisti puhutaan. Ja totta tosiaan, sen jälkeen onkin ollut ihan rauhallista, mitään ei oo tippunut mistään. Ainakaan ilman syytä, sanoo Sissi ja Suvi ja kääntävät katseen Somaan. Soma kun on semmonen honkkeli, että se tiputtelee mitä vaan ja mistä vaan koheltaessaan menemään. Mutta se onkin sitten jo toinen juttu.

Nyt meillä tassut väsyy, onhan maanantaipäivä, eikä maanantait ole tunnetusti kaikista parhaimpia päiviä tehdä jotain kovasti paljon energiaa vaativaa. Me mennään nyt päikkäreille ja jäädään tarkkailemaan, palaako Kasa Mattilan kummitus. Ja jos palaa, mitä se tällä kertaa tiputtaa ja mistä. Ehkä se heittää kaikki heekut tuolta kaapista meidän suuhun 😉

PS. Kuvassa me kerjätään heekkuja mammalta meidän uudessa keittiössä ❤

Pikkuässät kyläluutinna

Meillä alkoi köökki-  ja olkkariremontti viime maanantaina ja meille tuli livakka lähtö metelin ja pölyn alta pois… Kun ryminä alkoi, mamma pakkas hätäkiiruulla kassiin parit kalsongit ja meidän ruuat, soitti Carita-tädin kyytimään ja Carita karautti sit pelastavana enkulina noutamaan meidät ja päästiin täyshoitoon tänne niitten kotiin Cartamaan. Siis me kolme ja mamma. Iskä jäi urheena kaverina pörräämään rempan keskelle ja huolehtimaan kodista (vaikka siis onhan se tietty päivät töissä). Ja kun meillä on täällä luksusoltavat, niin vähän me nyt iskästä ollaan huolissaan, että kuka siitä pitää siellä nyt huolen, kun me ei olla sen perään katsomassa. Sissillä joka päivä huoliryppy syvenee eikä ruokakaan oikeen meinaa maistua, kun pitää miettiä, että pärjäähän se iskä nyt siellä? Mamma on vakuutellut, että pärjää se ja ettei meidän tarvitse huolestua.

Täällä Carita-tädin ja Kari-sedän luona onkin sitten meinaan melko lailla lystiä: meillä on täällä oma huone, jossa nukutaan mamman kanssa ja kolme isoa koirakaveria ja yksi erittäin epäilyttävä tyyppi, joka käy syömässä aamuin ja illoin ja sanoo ”miau”. Me ei oikein tiedetä, miten siihen suhtautua, joten ollaan päätetty haukkua raivoisasti, kun kuullaan sen saapuneen keskuuteemme. Nää koirakamut onkin sitten ihan huikeita tyyppejä 😊 Täällä on pallohullu-Bibi, joka on saksalainen puikkonokkka (”Anteeks mikä?, kysyy Suvi,  musta se näyttää ihan sussarilta.”), Mini-mastodonttikoiro (”Sillä on ihan oikeesti yhtä iso pää, kun mun koko kroppa”, intoilee Suvi) ja tikruraitainen Nala, joka on Minin äiskäkoira. Näitten kanssa me täällä juostaan rallia (tai siis Soma juoksee niiden kanssa, Suvi niitä karkuun ja Sissi sivusta paheksuu, kun muut riehuu ja villiintyy). Carita-täti sanookin Suvia ”kolopesijäksi”, koska se menee aina jonkun semmosen sohvan/tuolin/sängyn alle hengailemaan, mihin noi muut ei mahdu. Toi Mini-koira kovasti Suvista tykkäis, mut Suvi on sitä kohtaan vähän viilee. Soma sit taas tykkää Ministä ja tunkee sitä pussailemaan ja nuolemaan alvariinsa (”Juu, Soma on tommonen poikien pussailija, kevytkenkäinen hupakko”, paheksuu Sissi ja Suvia ihmetyttää, et miten niin, eihän Somalla ole kenkiä?) ja niinpä kolmiodraama onkin valmis. Kuvitelkaa näkyä, kun Suvi menee häntä maassa Minin edellä, kun Mini tahtois työntää nenän Suvin pyllyyn ja Soma kipittää Minin perässä/vieressä ja änkee väkisin pussailemaan sitä 🙂 Ja kun Mini ei päästä Somaa pussailemaan, niin sit se änkee pussailemaan Nalaa. Se on semmonen pusukone, että meitä muita ihan nolottaa. Jotain häveliäisyyttä ja arvokkuutta pitäis olla! Mammaa ja Caritaa se vaan naurattaa.

Ja hei tiiättekö mitä?!?! Me kuultiin, että täällä on sikapossuja tossa talon viereisessä pusikossa! Ihan oikeita sikaporsimuksia! Mamma sanoo, että ne on villisikoja ja ettei niitä saa hätyyttää. Me taas ollaan sitä mieltä, että niitten kanssa olis kiva mennä painimaan ja ehkä vähän maistaa kankusta, possu kun on NIIN heekullista! *slurps* Mamma kuitenkin toppuuttelee ja sanoo, ettei niitten kanssa parane aloittaa painimatsia, jää kuulemma pienet koirat kakkoseksi niille. Me ei tajuta ketä se tarkottaa, ainakin henkisesti me ollaan tooooooosi isoja ja ajateltiin lähteä virittelemään paistinpannua ja terottamaan veistä, jotta saadaan päivälliseksi possun pyllyä. Tarjottais mammallekin, mutta siitä on tullut ihan super-ronkeli eikä sille enää potka kelpaa, se sanoo, ettei se tahdo syödä kavereita. Me ei oikeen tajuta, miksei se voi syödä tuntematonta sikaa, eihän se ole mamman kaveri..? Mutta antaa olla, jääpähän meille pekonia enemmän.

Nyt me mennään siestaunille uneksimaan tirisevästä kinkusta, hasta próxima!

PS. Kuvassa saksalainen puikkonokkakoira Bibi, Soma (joka on ihan älytön linssilude, aina änkeemässä ittensä kuvaan!) ja mamma, joka on aina yhtä tärähtäneen näkönen 😊

P***a tsäkä!

Iskä on kipee ☹ Siis niinkun ihan aikuisten oikeesti tosi kipee. Ei se jaksa meitäkään yhtään paijata ja vaikka Sissi yrittää leikkiä sisko hento valkohapsea (se on ”sisar hento valkoinen”, korjaa Sissi Suvin ilmaisua) ja käydä iskää nuolemassa naamasta ja nenusta, ei iskä siitäkään yhtään piristy. Makaa vaan ja tutisee. Välillä se on litsmärkä hiestä, välillä tärisee kylmästä peiton alla. Ja mamma on huolissaan. Se sanoo, ettei se oo koskaan nähny iskää noin kipeenä. Ja se on paljon se, koska iskä on aika herkkis ja siihen tarttuu kaikki pöpöt tosi helposti.

Iskä siis tuli maanantaina Suomesta ja me oltiin ihan tohkeissaan kun se tuli! Se on vähän niin, että on ne sit olleet poissa viis minsaa tai viis päivää, niin aina on yhtä riemukasta saada kotiväki kasaan. Se sano, et vähän oli massu pörissyt jo lentokoneessa, mut mamma tietty aatteli, et se vaan johtuu siitä, et iskä oli ottanut viikonloppuna liikaa vapauksia ruoka- ja juomavaliossaan (täällä kotona kun mamma tuppaa vähän komenteleen iskää, ettei se liikaa syöpöttele ja juopottele, kuten sanonta kuuluu). Ei muutakun iskä uimaan ja levolle ja särkylääkettä naamaan, kun se valitteli, että joka paikkaa särkee. Pääsee sit seuraavana päivänä töihin. Noh, aamulla se olikin sit jo kalpee ku haamu (”Hui, mistä me tiedetään kuinka kalpeita ne on?”, kysyy Soma, joka on vielä vähän kakara ja uskoo kaiken maailman kummajaisiin) ja paineli paikalliseen terveyskeskukseen päästäkseen lääkärille. Täti antoi sille ajan seuraavan viikon tiistaille. Iskä yritti ontuvalla espanjankielellä selittää, että kun tarttis sen ajan nyt ja että töissäkin pitäis olla ja sinnekin kai joku lappu pitäis saada. Respantäti vaan totes, että ei ole. Aikoja ei ole. Kun nyt on kesäaika, lähes kaikki lekurit lomalla, terkkari auki vain päiväseltään (ei kolmen jälkeen enää lainkaan niin kuin normaalisti) eikä aikoja siis näinollen todellakaan ole. Ei auttanut iskän kun poistua takas kotiin.

Tilanne on silleen hankala, että täällä Epsanjanmaalla työnantajat ei hyväksy sairauslomalappua kuin julkisen puolen lääkäriltä. Ei auta, vaikka menis yksityisellä käymään. Tai siis toki auttaa, saa hoitoa ja silleen (toivottavasti sitä sentään), mutta ”saikkulappu” pitää olla julkipuolelta. Mites sitten suu pannaan, kun lääkäriaikaa ei saa eikä täten myöskään sitä lappua ja hoitoa..? Siinäpä pulma. Iltaa kohden iskän vointi sit vaan huononi ja mamma raapotti sen illalla ysin aikaan ensiapuun. Sinne pääsivät onneksi ihan suorilta. Ensialkuun se lääkäritäti nuhteli iskän ja mamman kun eivät parempaa espanjaa puhu, vaikka täällä ovat jo niin kauan asuneetkin, että katsokaas ”täällä ollaan Espanjassa ja puhutaan espanjaa. En minäkään mene englantiin ja oleta siellä ihmisten puhuvan espanjaa”. No joo, ymmärtäähän sen, vaikee se noilla ihmisillä on, kun pitää osata eri kieliä (ja mamma ja iskä on molemmat sevverran paksukallosia, ettei se uusi kieli niin vaan uppoo), toista se meillä on, kun puhutaan tätä universaalia koiraa. Mut sit kun mamma yritti heikolla espanjalla jotaan solkata ja sillä kieli vaan kiiretilanteessa meni entistä enemmän solmuun (”Ihanko oikeesti solmuun?”, kysyy Suvi kauhuissaan) ja iskä tutisi horkassa hikoilleen siinä tuolissa, niin se täti armahti niitä ja suostui puhumaan englantiakin. Mutta koska iskällä oli ”vaan” paha ripuli ja 38 astetta kuumetta, määräs täti sen kummemmin iskää tutkimatta parasetamolia ja paljon juotavaa ja elektrolyyttejä (”mitä lyylejä?” kysyy Suvi, mutta Sissi ei ehdi vastata) ja sano että eikun kotio makaamaan siitä. No mamma ja iskä sit kyseleen, että sitä saikkulappua tarttis työmaalle ja täti totes, ettei hän semmosia kirjota, kun hän on ensiapulääkäri. Semmosta varten pitää sitten mennä omalle lääkärille. Taas ne yritti selittää, ettei se onnistu, ei ole lääkäriaikoja ja iskällä on lääkäriaika omalla lääkärille vasta viikon päästä. No täti oli sitä mieltä, ettei se hänen ongelmansa ole, hän on ensiapulääkäri. Ja taas ei auttanut iskän kun poistua takas kotio.

Tänään aamulla mamma sit roikkui jo ennen kasia puhelimessa saadakseen iskälle lääkäriaikaa, se kun kylpi hiessä eikä edes neste pysynyt sisällä ja oli niin hutera, että hädin tuskin pysyi tolpillaan vessaan asti. Mamma soitti yksityiselle lääkäriasemalla ja sanoi, että nyt on pakko päästä lääkäriin, saikkulipuista ja lapuista viis, mutta ukko pitää saada kuntoon! Jo se nyt on kumma, kuollako täällä pitää, että saa apua (joo-o, mamma on välillä vähän tramaattinen)!? No ne lupas illalle seiskaksi lääkäriajan ja siihen oli tyytyminen. Sillä aikaa toisaalla (ei sen kauempana kun meitin keittiössä) oli tulva ja koko lattia veden peitossa. Sieltä on jo muutaman päivän ajan tihkunut vettä lattialaattojen alta ja sen hoitaminen on kaiken tohinan keskellä jäänyt niinkun vähän nolosti ”vaiheeseen” ja enimmäkseen se on hoitunut veden sulkemisella pääsulusta ja isoilla pyyhkeillä. No nyt sattuneesta syystä (syynä iskän tiivis vierailu huussin puolella) sitä sulkua ei oltu voitu laittaa yöksi kiinni ja tuloksena oli soutukelit keittiössä. Siltä istumalta mamma soitti vakuutusyhtiöön, joka lupas lähettää putkarit. Ja lähettikin, tosin ne tuli puoli tuntia luvattua myöhemmin, mutta sehän on Espanjan mittapuulla ihan ajallaan. Sen puoli tuntia minkä mamma seiso tua tienristeyksessä niitä odottamassa (me nääs asutaan niin maalla, että meille ei oo osotetta johon vieraat ohjata, aina pitää mennä vastaan lähimpään risteykseen), se ajatteli, jotta onhan tämä taas, pitäis varmaan kirjottaa kirja elämästä Espanjassa. Putkarit siis tuli vain todetakseen, ettei he tälle mitään voi tehdä, pitää kutsua seuraava ammattilainen. Ja sitä me sit jäädään odottelemaan, että koskahan se semmoinen tyyppi oikein mahtaa ilmestyä? Jos vanhat merkit paikkansa pitää, mamma tulee viettämään seuraavat päivät tiiviisti luurissa vakuutusyhtiöön ja selittää saman asian uudestaan ja uudestaan, kunnes se on hermoraunio ja sitten ehkä sieltä joku tulee. Vain todetakseen, ettei hänenkään konstinsa tähän päde ja niin jäädään odottelemaan seuraavaa ammattimiestä. Ja tiettykin, samaan aikaan täällä ei voida laittaa vesisulkuja kiinni, koska iskä, mahatauti ja pesukoneen sekä vessan ja suihkun tarve. Ja näinollen souteluolosuhteet ja pyyhkeiden massatarve keittiössä jatkuvat, puhisee mamma, kunnes meidän keittiö on hukkunut tulvaan ja koko talo purjehtii alamäkeä lähimpään rotkoon veden voimasta. Joo-o, mehän sanottiin, että mamma on joskus vähän tramaattinen ja sillä on vilkas mielikuvitus   😀 Ja sano se senkin, että ihan olis kiva, jos ei koko elämä menis tulipaloja sammutellessa. Josta Sussu-parka karvat pystyssä säikähti, että missä meillä palaa?! Ja Sissi kertoi, että se nyt vaan on semmoinen sanonta. Se tarkottaa, että ei niin montaa (ikävää) yllätystä tarttis samaan aikaan sattua. Tärkeintä olis nyt kuitenkin, että saatais edes toi iskä tuolta tolpilleen, niin murehditaan tätä keittiöasiaa sitten vasta, toteaa Sissi, Suvi ja Soma yhteen ääneen ja siitä mammakin on samaa mieltä.

PS. Iskällä ja mammalla on perjantaina viides hääpäivä ja niitten piti mennä kaupungin parhaimpaan syöttölään fiinisti illastamaan. Noh, ei ne nyssi varmaankaan mee, kun tuskin siä iskälle kauravelliä tarjoillaan ja muuta se tuskin viä sillon pystyy syömään. Tää on nyt kolmas kerta, kun ne joutuu sieltä pöytävarauksen perumaan, ja mammaa harmittaa. Se sanoi, että se varmaan menee sit romanttisesti itsekseen syömään ”Mäkkiin”. Ja soutelee seuraavaksi tuolta keittiöstä sitten vaikka Kiinaan 😀

Hiiri pieni pyörii… eiku… miten se vanha lastenlaulu menee..?

Niin kuin moni teistä tietää, me asutaan maalla. Ja täällä pyörii kaikenkarvaisia ötököitä (siis meidän lisäksi) nurkissa. On kisuja, lampaita, vuohia, hevosia, hiiriä, rottia, haukkoja, mustarastaita, sammakkoja ja käärmeitä… Yks sammakko pyörii tässä aina iltaisin eikä mamma ja iskä päästä meitä tekeen lähempää tuttavuutta sen kanssa. Kun ne sanoo, että jos se on rupikonna, niin se voi olla tosi myrkyllinen. Ja sitä jos lipasee, niin pahimmassa tapauksessa voi pieneltä koiralta lähteä henki. Höh, mitä tapahtui niille sammakoille, jotka muuttuu pussaamalla prinssiksi?! Me haluttais kokeilla. Sissi ja Suvi katsoo merkitsevästi Somaa. Se kun on siinä iässä, että juoksee poikien perässä ja pussailee niitä vaikka väkisin. Somalla on jo monta poikaystävää (mm. Lipton ja Topi), jotka on ihan hätää kärsimässä Soman kanssa, kun se on niin innokas 😉 Pojat kun tulee kylään, niin ne ei saa hetken rauhaa, kun Soma vaan niitten kanssa painis koko ajan. Ja loppujen lopuksi ne on ihan puhki. Sissi ja Suvi hihittelevät tassuunsa ja matkivat Somalle loppuun asti läkähtyneitä ja kieli pitkällä läähättäviä poikakoiria ja Soma tuhahtaa vaan, että te kirput olette kateellisia, kun ne pojat juoksee vaan mun kanssani. Pikkuässät heittävät siihen, että unohtakaa ”Tanssii susien kanssa”, Somasta pitäis tehdä elokuva: ”Juoksee poikakoirien kanssa” ja repeävät hysteeriseen hihitykseen. Soma pyöräyttää pikkukäkättimille silmiään ja haluaa kertoa siitä, kun meidän keittiössä oli hiiri…

”Joooooooo, se oli jännää!,” huudahtaa Sissi ja Suvi. Mehän kaikki tiedetään, että mamma on maailman hellämielisin hahmo mitä tulee eläimiin. Se pelastaa kaikki pörriäisetkin tosta terdeltä ja vie hämähäkkyläiset turvaan. Iskällä kun aina vähän silmät pullahtaa päästä, jos se näkee hämähäkkejä, sillä kun on semmonen arkano… eiku anarko… eiku (”se on araknofobia ja tarkottaa hämähäkkikammoa”, Sissi kuiskaa Suville)… No niinhän mä just sanoin, toteaa Suvi, iskällä on arkanofoopia. No kuitenkin siis asiaan: tossa viime talvena mamma ja iskä tajus, että varastossa asuu hiiri ja mamma sanoi, ettei sitä saa tappaa. Mitä se pieni hiirulainen nyt varastossa haittaa..? Ja niin ne sit antoi sen vipeltää menojaan. Mutta nyt sit pari viikkoa sitten ne havahtui siihen, että se siimahäntä oli siirtynyt öisin mellastamaan keittiön puolelle ja mamma totes huokaisten, että se ei kyllä nyt enää käy laatuun. Se kun on hykieniariski ja siitä voi saada vaikka minkä pasillin (”Mitäh, saako hiiriltä sillejä”, huudahtaa Suvi huuliaan lipoen ja Sissi käskee olla keskeyttämättä), ei auta, kun hommautua siitä eroon. Niinpä ne marssi kauppapuotiin ostamaan hiirenloukkuja ja viritteli ne yöksi keittiön nurkkaan. Seuraavana aamuna mamma meni sydän mustana keittiöön peläten löytävänsä sieltä hiirivainaan. Mutta se hiiri olikin ollut niin ovela, et se oli vaan syönyt sen juuston siitä loukusta ja lähtenyt litomaan. Ja mamma oli salaa mielessään ihan tosi iloinen ja ylpeä sen hiirulaisen puolesta. Mutta sit seuraavana yönä se hiiri ei ollut enää niin onnekas, vaan se oli kuollut sinne loukkuun. Ja mamma porua väänsi sen pikkuisen takia ☹ Me ei aina ihan tota mammaa ymmärretä, ite laittoi loukun sille hiirelle ja sit kuitenkin porata vollotti, kun se hiirulainen meni lankaan. Johon Suvi toteaa, ettei se kyllä lankaan mennyt, vaan loukkuun.

Carita-täti sano, että kissa olis kaikista paras hiirivahti, mutta me ei kyllä semmosia tänne suvaita! Me kun ollaan kaikista parhaita kissavahteja, toteaa tytöt polleina kuin yhdestä suusta. Niille me kyllä näytetään taivaanmerkit, kun tähän pihaan osuvat. Jos saadaan kiinni. Ööh, ei kyllä olla saatu vielä kertaakaan kiinni. Mutta näytetään kyllä jos saadaan. Vaikkei kyllä oikein tiedetä, että miten ne taivaanmerkit näytetään… ”Tiedättekö te?”, kysyy Soma isosiskoilta ja Sissi ja Suvi vähän vaivautuneina joutuvat toteamaan, etteivät tiedä. Kun ei vielä koskaan ole käytännössä päästy kokeilemaan. ”Mutta kyllä me sitten näytetään heti, kun katti kiinni saadaan. Ja opetetaan sullekin.”, lupaavat Sissi ja Suvi. Siihen on Soman tyytyminen.

Nyt me ei enää jakseta keskittyä naputteluhommiin, vaan mennään ja järjestäydytään portille odottamaan iskää. Sen pitäis kohta tulla kotiin sieltä töipaikasta ja me kilpaillaan siitä kuka saa ekana ja eniten rapsuja ❤

 

Tarina eräästä hylätystä, jolle kävi hyvin

Mamma tuli kotiin ja me oltiin onnemme kukkuloilla! Josko se nyt malttais vähän aikaa pysyä meidän luona? Mamma kertoi, että oli ollut kovasti mukava reissu muuten, mutta vähän huonosti oli nukuttanut, kun oli yölläkin niin valoisaa. Sissi ja Suvi nyökyttelivät tietäväisesti vieressä, nii-in, se on se yötön yö. Soma oli hämmentynyt. Että miten niin yöllä oli valoisaa, ei yöllä voi olla päivä..? Nyt mamma puhuu omiaan ja taitaa meitä hööpöttää! 😀 Sissi ja Suvi vahvistavat Somalle, että kyllä näin on: Suomessa ei kesäaikaan aurinko ollenkaan laske. ”No jo on markkinat”, toteaa Soma ja Suvin pitää jälleen kerran hämmästellä, että mistä markkinoista se honkkelikoipi nyt puhuu ja miten ne vaikuttaa Suomen yöttömään yöhön..? Sissi sitten Suville valaisemaan, että kyseessä on vain semmoinen sanonta, älä sinä Sussu-pieni sillä päätäsi vaivaa. Ja näin on Suvi tyytyväinen opittuaan jälleen uuden sanonnan.

Siellä Suomessa ollessaan mamma tapasi myös Tytti-koiran. Me ei siitä silloin taidettukaan kertoa… No nyt kerrotaan: tammikuussa mamma bongas tuolta lähipuskasta nuoren (oletettavastikin hylätyn) tyttökoiran, jolla oli 8 pientä pentua. Ne oli niin pikkusia, ettei niillä ollut edes silmät vielä auki. Mamma alkoi sitä emoa sitten ruokkia ja vei sille pedin ja sateensuojaksi pressun ja ajatteli, ettei niitä pikkuisia voi sinne puskaan jättää. Ja koska ei pikkupesue kuulemma mahtunut mihinkään tarhalle, niin iskä ja yks espanjalainen tehodaami sitten raivasi ja rakenteli niille tuonne meidän työkaluvajaan hätämajoituksen. Siellä se tyttö sitten hoivasi pikkuisiaan, mutta oli tietty kovasti yksin ja itki siellä yöt (oli tietty myös ihmeissään, kun joutui lukittuun häkkiin eikä semmoiseen ollut tottunut) ja mamman kävi sitä sääliksi. Niinpä ne repareerasi pikkupesueelle tuohon meidän takaterdelle uuden majan, että olisivat lähempänä eikä olis emolla niin yksinäistä. Mutta kovasti se sielläkin ulisi ja yritti karata (mamma sen pari kertaa kävi kantamassa takaisin pentujen luokse, kun se lähti litomaan), kun ei häkkiin ollut tottunut. Mamma ei niinä öinä nukkunut laisinkaan, kun se sitä emokoiraa ruokki ja rauhoitteli ja se oli ihan puhki, kauheet pussukat silmien alla. (Tätä Suvin ei enää tarvitse hämmästellä, Suvi tajuaa ihan itse, että tarkoitetaan silmäpusseja. Semmoiset tulee, kun on valvonut paljon, tietää Suvi.) Me oltiin tietty kauheen levottomia, kun ei oikein tajuttu, että miksi vieraita karvanaamoja oli yhtäkkiä meidän reviirillä niin monta. Että muuttaako noi kaikki nyt meille? Ei ne muuttaneet. Ne muutti yhdelle koirasuojalle niin pitkäksi aikaa, että niistä pennuista tuli sevverran isoja, että ne voitiin adoptoida omiin koteihin. Niistä tuli kansainvälisiä kavereita, ne löysi koteja mm. Belgiasta, Saksasta ja Hollannista 😊 Ja se emokoira on nykyään nimeltään Tytti ja se asuu mamman hyvän ystävän luona Tampereen Viinikassa. Siellä meidän (siis Sissin ja Suvin) vanhassa kodissa. Ja Tytillä on siellä neljä koirakaveria, yksi kisukaveri ja yksi ihmis-sisko. Ja Tytti pääsee sen mamman ja koirakamujen kanssa hevostalleille joka viikko juoksemaan sydämensä kyllyydestä ja sillä on siellä mamman sanojen mukaan ”ihan maailman paras elämä”. Me ollaan oikeestaan vähän eri mieltä, kun meistä meillä on maailman paras elämä, eikä se niinollen voi olla kenelläkään muulla. Mutta mamma sanoo, että kaikilla eläimillä, joista pidetään hyvää huolta, on ”maailman paras elämä” ja siihen me sitten uskotaan. Jos mamma jotaan sanoo, ei sen kanssa kannata vängätä. Mamma on ihan hirmuisen onnellinen Tytti-koiran (ja pentujen) puolesta ja niin mekin ollaan. Ja tietty salaa tyytyväisiä, ettei se jäänyt tänne asumaan. Mammalta ja iskältä riittää meille tällälailla enemmän huomioo ja heekkuja. Mamma kyllä säännöllisesti sanoo, että kyllä neljä koiraa menis siinä missä kolmekin. Mutta iskä on sitä mieltä, että kun hän täällä joutuu aina mamman maailmanliesureissujen aikaan yksinhuoltajana hääräämään, saa kolme riittää toistaiseksi. Ja me ollaan iskän kanssa siitä ihan samaa mieltä!

Nyt me lopetetaan, kun mamma aikoo lähteä kukka-amppeliostoksille tohon lähitarhalle. Me tietty pyydettiin, että ostais meille heekkuja! Mamma sanoi, ettei taimitarhalla myydä heekkuja, johon Suvi (ylpeänä voidessaan käyttää oppimaansa sanontaa) toteaa: ”No jo on markkinat!” Tähän on hyvä lopettaa. ❤

PS. Kansikuvassa Tytti-koira silloin tammikuussa meidän terassin ”hätämajoituksessa” pikkuistensa kanssa. Mamma sanoo, että sillä tulee tippa linssiin tätä kuvaa katsellessa. Eikä Suvi jaksa huomauttaa, että eihän mammalla ole edes linssit silmillä, mitä se oikein horisee tipasta linssissä?

Koira-avusteista joogaa ja Namimaan kuulumisia

Jee, viimeinkin saatiin mamman läppäri haltuun (ei saa kertoa mammalle, että me tiedetään sen salasana), kun mamma lähti Suomeen pariksi viikoksi! Vaikka meillä on tietty ikävä (Sissille ei oikein meinaa ruoka maistua, mutta Soma lupas huolehtia Sissinkin kupin tyhjäksi), niin on tietty ihan kiva, kun iskän kanssa syödään makkaraa eikä joka päivä imuri laula korvan juuressa parhaaseen päikkäriaikaan (itseasiassa imuri ei laula yhtenäkään päivänä, jos se iskästä riippuu :-D). Sissi on jo vuosia yrittänyt puremalla ja haukkumalla häätää sitä imurinkuvatusta taloudesta, mutta aina mamma sen kiusankappaleen vaan kaivaa esiin.

Me ei olla pitkään aikaan kirjoitettu, koska mamma on ollut kiireinen eikä oo päästänyt meitä koneelle. Se on ihan alvariinsa reissussa ja me kyllä asiaa vähän paheksutaan. Iskäkin siltä kysyi yks päivä, että ”mitä jos kotonakin välillä olisit?”. Noh, mamma on aina ollut sellainen ”levoton sielu” ja liikkuvaista sorttia ja vaikka meitä kuinka juttu ketuttais (Suvin leuka loksahtaa auki, mutta ennen kuin se ehtii kysyä, että miten kettu tähän liittyy, Soma toteaa, että ”ketut on hassuja”), niin siihen vaan pitää tottua. Tammikuussa mamma oli Levillä. Me tietty ajateltiin, että siellä se laskettelee ja ulkoilee. Mutta ei kuulemma ollut edes suksia jalkaansa laittanut! Mikä Levin reissu se semmonen on? Joku sano, että afterskiitä se siä kuitenkin vaan harrasti, mutta me ei oikein tajuttu, että miten voi harrastaa afterskiitä, jos ei oo ensin harrastanut skiitä?! Ihmiset on omituisia! :-O

Sit helmi-maaliskuun vaihteessa se oli kuukauden Namimaassa ja me oltiin tosi kateellisia. Kuulostaa heeeeekulliselta paikalta! Mutta sitten meille selvisi, että sen maan nimi on oikeasti Vietnam ja että se on jossain Aasiassa (tarkottaako se, että siellä on paljon aaseja, kysyy Suvi ja Soma toteaa, että ”aasit on kivoja!”) ja että siellä syödään koiria! Me oltiin ihan järkyttyneitä semmosesta tiedosta eikä kyllä sitten tosiaankaan enää haluttu namimaahan aaseja katsomaan! Mamma kuitenkin kertoi, että sielläkin kuulemma on se kamujen syönti vähenemään päin ja että kouluissa siellä jo namimaan lapsille sanotaan, ettei karvakaverien syöminen ole hyvä juttu eli ettei koiranliha ole namia! Me sitten mammaa sen palatessa sieltä namimaasta tentattiin, että eihän se sitten varmasti ollut syönyt koiraa ja mamma vakuutti ettei varmasti ollut. Joskus jotkut kuulemma pelottelee, että matkailijoille syötetään koiranlihaa niiden tietämättä, mutta mamma kyllä vakuutti, että se on höpöpuhetta ja lööperiä. Eikä se kuulemma syönyt lihaa oikeestaan ollenkaan, kun se onny vähän niinkun saanut ittelleen ”maailmanmantuskan” ja todennut, ettei oikeestaan oo oikein syödä mitään eläinkavereita.

Sillä aikaa kun mamma liesusi Namimaassa, oli täällä iskällä kädet täynnä puuhaa. Se oli päivät töissä ja meille tuli pitkiä ja tylsiä päiviä yksin kotona. Siinä sitten Soma vähän teki tuhojaan. Tähän Soma kyllä kommentoi, ettei hänellä ole tapana tuhota vaan tuunata. Se on kuulemma trendikästä tuunata tavaroita eli uudistaa niitä. Niinpä Soma sitten askarteli mm. sohvan päädyn ja sohvapöydän uuteen uskoon (pyöristi pöydänkulmat pehmeämpään muotoon). Iskää moinen harmitti ja niinpä sitten avuksi lennähti Jonna-täti. Jonna-täti on meidän lempparitäti eikä vähiten siksi, että Jonna puuhaa meidän kanssa aina kaikkee, antaa heekkuja ja antaa meidän nukkua samassa sängyssä.  Hän oli meillä täällä sitten ”au pairina” kaksi viikkoa ja me oltiin ikionnellisia! Joka aamu Jonna-täti joogas meidän kanssa eli harjoitti koira-avusteista joogaa (ja antoi meille siinä sivussa heekkuja) ja leikitti meitä (ja antoi meille siinä sivussa heekkuja) ja hoiti puutarhaa (ja antoi meille siinä sivussa heekkuja) ja opetti uusia temppuja (ja antoi siinäkin sivussa vähän heekkuja). Ja kun mamma palas Namimaan reissulta kotiin, se totes, että Suvi on pläski. Suvi tietty loukkaantui ja väitti, ettei hän ole millään muotoa punkeroinen, vaan turkki vaan oli päässyt niin kovasti kasvamaan, että hänen solakan simpsakka olomuotonsa peittyi sen alle. Niinpä Suvi joutui parturiin. Mutta punkero se oli siltikin, hihittää Soma ja Sissi tassuunsa.

Mammaa muuten kovasti nauratti, että mitähän naapurit ajattelee iskästä… Mamma sanoi, että kyllä iskällä on varmaan nyt naapurustossa melkoinen maine. Että kun melkein oitis mamman poistuttua huudeilta, tänne asettui taloksi vieras nainen. Me ei oikeen tajuttu, että mitä ihmeellistä siinä on. Eihän Jonna-täti ole vieras, vaan ihan tosi tuttu?!  Ja että tiesihän mamma sen, että se täällä on. Mutta mamma sanoi, että naapurit ei ehkä tiedä sitä, että se tietää ja että Tero-setäkin tietää ja että kaikki tietää. Me ei tajuttu. Mitä ihmeellistä siinä nyt muka olis, että Jonna täällä joogaa meidän kanssa ja syöttää meille namusia. Mut mamma sanoi, ettei me tajuta, kun me ollaan niin pieniä ja me sanottiin mammalle, ettei tajutakaan. Ihmiset on omituisia! :-O

Mutta se siitä Namimaan reissusta. Suvi tahtoo jo siirtyä seuraavaan aiheeseen ja alkaa intoa puhkuen kertoa, että sepä vasta omituista oli, kun huhtikuussa ja toukokuussa mamma oli viikon kerrallaan paskimassa! Että miksi ihmeessä pitää lähteä viikoksi pois kotoa paskimaan, kun onhan mamma sen homman aiemminkin osannut kotona tehdä? Sissi repeää hihittämään ja Soma toteaa, että ”paskia, nam, kissanpaski ainakin on suurta heekkua!”. Sitten Sissi selittää kärsivällisesti pikkusiskolle, kuinka mamma siis oli Baskimaassa pohjois-Espanjassa ja että se on semmoinen alue eikä sillä ole mitään tekemistä kakkimisen kanssa. Ja että siitä voidaan kirjottaa sitten seuraavassa plokissa. Nyt tassu väsyy (meillä kun ei ole kymmentassujärjestelmää) ja pitää mennä siestalle, ulkona kun on +33 C eikä tämmöisessä kelissä jaksa erkkikään enää naputella. Suvi meinaa vielä kysyä, että kuka se Erkki on ja miten se tähän liittyy, mutta antaa sitten olla ja vetäytyy viileälle kivilattialle siestaunille ❤

Rescueko roska?

Eilen illalla mamma sano, että nyt siltä meni kuppi nurin! Suvi siitä sitten äkkiä kipitti tarkistamaan meidän juomakupin ja palas kysyvän näkösenä takas, se kun ei ymmärtänyt mistä kupista oli kyse, kun ainakin se meidän kuppi oli ihan tukevasti pystyssä. Sissi sille sit taas kärsivällisesti selitti, että se on nyt taas semmonen sanonta. Soma ei tajunnut mistään mitään, heilutti vaan vimmatusti hännäntöpöään ja yritti punkea nuolemaan äkämystyneen mamman naamaa. Se, mikä oli saanut mamman hurjistumaan, oli kuulemma joku nettiartikkeli Naamakirjassa. Iskä sen sit taas arvas ja kysyi, että ”onko taas joku koirajuttu?”

No sepä se, siellä kun oli taas alkanut leviämään joku kesäinen YLEn uutinen siitä, ettei kuulemma suomalaiset eläinsuojeluyhdistyksille pelastetut koirat saa kotia, kun ulkolaisia rescueita tulee Suomeen niin paljon. Että kotimainen ei kuulemma kelpaa, kun on niin paljon trendikkäämpää ”kiillottaa sädekehää” ja ”raahata se saatanan (Suvi tuhahtaa kiroilulle närkästyneenä) tautipesäke” ulkomailta. Että eikö sitä nyt omissakin ole riittävästi pelastettavaa ja eikö nyt vaan voitas sopia, että rajat kiinni ja sassiin. Siinä jutussa joku HESYn täti kertoi, että niitä suomalaisia koiraparkoja on siellä Suomen koiranpelastusjärjestöillä pilvin pimein ja me ulkolaiset viedään niiden kodit. Ettei kelpaa suomalaiselle muijalle enää kotimainen mies eikä kotimainen koira. Ulkomaan elävä se olla pitää 😀

No siinä se mamman ilta sit menikin, Nassukirjaväittelyn tuoksinassa. Mamma (ja me) haluttais nyt vähän jutella tästä asiasta silleen hyvässä hengessä ja nostaa esiin pari faktaa:

Mamma sanoo, että siinä YLEn jutussa menee puurot ja vellit sekaisin (Sussu kipittää ruokakipolle tarkistamaan, onko siellä nyt sekä puuroa että velliä ja pettyy pahan kerran. Ei ole kumpaakaan). Ja vaikka kyseisen jutun väitteet on aikaa sitten ammuttu alas, niin aina se juttu vaan ponnahtelee pinnalle tuolla FBn koiraryhmissä. Eli niinkun mamma sanoo, aina joku pässi sen sinne postaa. Suvi ei voi käsittää, miten pässit mitään postailee, mutta jättää ihmettelyn sikseen, kun Sissi toteaa, että kirjotetaanhan mekin plokia. No anyway, sen artikkelin jälkeen HESY joutui korjailemaan ao. jutun väittämiä ja omaa kannanottoaan ja kantaansa, sanoutui siis irti siinä esitetyistä väittämistä, se juttu kun oli tehty yhden ihmisen mielipiteen perusteella (joka siis laukoi sammakoita suustaan HESYn nimissä). Suvi ei tajua sammakoista ja laukauksista mitään ja Soma vaan heiluttaa hännäntöpöä: ”sammakoita, kivaa!”. Kun totuushan on, että Suomessa on hyvin vähän rescuekoiria, ainakin jos vertaa noihin maihin, joista meitä rescuekoiria eniten Suomeen tuodaan (Espanja, Romania, Kreikka…). Sen ymmärtää, kun kohdemaassa tilanteen näkee, ei sitä kukaan oikeasti muuten voi ymmärtää. Siis ihan aikuisten oikeasti (semmosta sanontaa mamma puhistessaan käytti): HESYn sivuilla on tällä hetkellä 4 kappaletta kotia etsiviä koiria! Ja koiraa etsiviä koteja on vuosittain tuhansia. Jotkut niistä ottaa rotukoiran ja jotkut sit tahtoo antaa kodittomalle kodin. Ja jos vähänkään osaa laskea, niistä suomalaisista pelastetuista ei riitä millään kaikille koiraa etsiville kodeille koiraa. Ja kun jokainen koti ja koirakin on erilainen. Aikamoinen osuus niistä kotia etsivistä suomalaisista on arkoja, haukkuherkkiä, ei sovi lapsiperheeseen/ kerrostaloon/ kissojen kanssa/ toisten koirien kanssa jnejne. Ja aatellaas, että jos se koiraa etsivä perhe sattuu oleen kerrostalossa asuva lapsiperhe, jolla on jo kissa. Vaikkei me niistä kisuista niin välitetäkään, sanoo Sissi (ja Soma toteaa: ”kisuja, kivaa!”), niin jotkut kuulemma tykkää. Ja kun sopivaa kotimaista koditonta ei löydy, käännytään vastuullisen ulkolaisia rescuekoiria tuovan järjestön puoleen. Ja tämä on nyt sitten monien tuolla koirapalstoilla vouhkaavien mielestä maailman suurin synti. Mamma sanoo, että hän ja iskä on sitten kolminkertasia syntisiä ja ylpeitä siitä. Ja ettei meidän perheeseen tuu yhtä ainukaista ehdoin tahdoin pennutettua koiraa. Piste. Ja että jos se on jonkun mielestä väärin, niin se saa sitten tunkea sen mielipiteensä sinne missä arska ei paista! Eli kai se sitten tarkottaa, että Suomen marraskuuhun?! Siellä se ei ainakaan paista 😉

No mutta miksi se niitten rescuetoimintaa vastustavien mielestä sitten on niin kamalaa meitä ulkolaisia tuoda Suomeen? Noh, ne sanoo, että me tuodaan tauteja. Me nyt kuitenkin uskalletaan väittää, että se on pötypuhetta. Meidät on testattu lähes kaikkien tautien varalta, sirutettu, steriloitu ja rokotettu. Ja kaikki tää maksaa vaan muutaman satasen. Ollaan ihan varmasti tarkemmin tautien varalta testattuja, kun moni kotimainen kennelkoira ja ainakin meitin mamma ronttas meidät vielä Suomessakin eläinlääkäritädin tarkastukseen. Ja se lääkäritäti sano, että oikein on reippaita ja terveitä koiria. Tässä vaiheessa Suvi lähtee muistelemaan sitä ikävää tunnetta, kun se täti tuuppasi jonkun lasisen puikon (kuumemittariksi väitti) hänen pyllyynsä, mutta me sanottiin sille, että ”hyiiiiiii, yök!” ei haluta kuulla (vaikka niin kävi kyllä meillekin, me vaan ei haluta muistella sitä!). Ja mitä siihen bakteeriresistensiin tulee (väittävät myös, että me semmosta levitetään): sitä kyllä tulee ihan varmasti myös ulkomailla matkustavien ihmistenkin mukana. Ja näyttelyissä ulkomailla käyvien rotukoirienkin mukana. Että kattokaa vaan se tukki omassa silmässänne (”mikäh?!”, kysyy Sussu). Ton perusteella me vähän jopa mietittiin, että ehkä meidän pitäis välttää pussailemasta mammaa, se kun on elämänsä aikana reissannut niin paljon, ettei siitä tiedä, minkä vinkuintialaisen kupan se meihin tartuttaa.

Ja sit on vielä se pentutehtailu-väite. Että noi sinisilmäset hölmöt (niinkun mamma ja iskä) tukee pentutehtailua, kun ne ottaa rescuekoiran ulkomailta. Ja väitetään, että pentutehtailijat tuottaa ulkomaille ”rescuevientiin” koiria ja käärii hyvät hillot (”nam, hilloa!” sanoo Soma). No joo, meitin käsityksen mukaan pentutehtailijat haluaa tehdä rahaa viattomilla elukoilla, eivät kai ne jätä koiria yksin kuljeskelemaan kaduille ”pelastettavaksi”. Niin semmosina orpoina kulkureina ainakin meidät on löydetty eikä kukaan saanut meistä yhtään rahaa. Päinvastoin aateltiin, että pitäiskö meidän jollekin maksaa, että huolis meidät kotiinsa? Mutta kun meillä ei ollut nahkassa edes taskuja, saati sitten rahulia, piti vaan toivoa, että joku meidät huomais ja kodin tahtois antaa. Siitäkin huolimatta, että ollaan ulkolaisia sekarotusia eikä siis silleen ihan koiramuotovalioiden kärkikastia. No mamma ja iskä sit meidät otti perheeseensä ja lupas huolehtia, ja siitä me ollaan ikukiitollisia. Toivotaan, et meidän muutkin kodittomat kaverit olis yhtä onnekkaita.

Niin ja väittäähän ne myös niin, että ”koirien käytöshäiriöt ovat tuontikoirien yleinen vaiva” (toi otsikko on suoraan siitä YLEn artikkelista). Me ei oikein tiedetä, mimmosia käytöshäiriöitä ne tarkottaa ja miten on määritelty yleinen. Juu-u, kyllä me myönnetään että joillain meistä (Suvi katsoo nyt merkitsevästi Sissiä) on ollut miespelkoa ja jollain meistä (Sissi vuorostaan vilkuilee tietäväisenä Suvia) on myös resurssiaggrea eli me ei tykätä, jos tullaan minun ja ruuan väliin. Ja saatetaan me vähän olla innokkaita räkyttämäänkin elikkäs kommunikoimaan (noin niinkun hienosti sanottuna). Joidenkin meistä ainoa käytöshäiriö on olla liian innokas pusuttelija (Sissi ja Suvi katsoo Somaa ja Soma toteaa hännäntöpö heiluen: ”pusuja, kivaa!”). Mutta enää ei miehet pelota, räkyttäminekin on vähentynyt ja sapuskaakaan ei tarvitse niin tiiviisti vartioida, me ollaan oppivaisia otuksia. Pusuja kuitenkin annetaan edelleen ❤ Ja mitä me noita suomalaisia kodinvaihtajia katteltiin, niin tuppas niitä niilläkin olemaan kaikenlaista. Tai siis ihan samanlaisia ongelmia kun meilläkin: miespelkoa, vahtikäytöstä, haukkuherkkyyttä, arkuutta, lapsi- ja miespelkoa…. Että ei me oikein ymmärretä miten noi ”käytöshäiriöt on vaan meidän tuontikoirien yleinen vaiva”. Ja ollaan me kuulkaa kuultu kaikenlaisia kommervenkkejä ihan noilla kotimaisilla rotukoirillakin olevan, mutta se olis sitten jo ihan toisen plokin matskua se.

Me halutaan nyt siis painotta sitä, että eikö se nyt kuitenkin ole ihan jokaisen oma asia, mistä sen koiransa/kissansa/miehensä/vaimonsa ottaa, jos vaan pitää varansa eikä tuo tauteja mukanaan (ollaan kuultu semmostakin, että joku ukko olis joskus jostain idästä jonkun pöpön tuonu, mut ei sit tiedetä siitä sen enempää 😉). Ja seuraavaa me halutaan painottaa: ottakaa vaan se rescue, mutta ottakaa se vastuullisen järjestön kautta! Ja mistä sitten tietää, että järjestö on vastuullinen? Kysykää mammalta, iskä sanoo, että mamma on aina oikeessa ja että se tietää ihan kaikesta kaiken.